Ah, elämäni kiitää, haaskautuu, värähtelee ja tukahtuu kauneuteensa, nopeaan kulumiseensa.

Tahdon, että kaikki eläisivät näin, miehet, naiset ja rakkaat pienet lapset; tahdon puhaltaa heihin vähän voimaani ja iloani. En tuo sairaille lihalientä ja viiniä, vaan pakotan heidät ottamaan elinvoimaani, hengitystäni ja nuoruuttani, täyttäen niillä heidän talojensa epäterveellisen ilman, heidän kurjat sammuneet silmänsä, jotka näyttävät kuolevan ennen heidän ruumiitaan.

»Ymmärrättekö, Nicolas? Luovuttaa vähän voimaansa, terveyttänsä, iloisuuttansa...»

»Ymmärrän», vastaa Nicolas miettiväisen näköisenä, pieni piippunsa hampaissa.

Olemme tulleet katsomaan viljan niittämistä, ja lapset tahtoivat heti ryhtyä siihen puuhaan. Minäkin haravoin nenäliina päässäni kuten Suze ja Laurence, jotka näkyvät pellon toisessa päässä. Korjattu vilja on ihanaa, paistetun leivän väristä, ja uhkea sinitaivas on kokonaan valkoisen ja kullan värin koristama.

»Ymmärrän», lausuu Nicolas; »te säteilette iloa. Siinä saa kylpeä.»

»Ah, Nicolas, te sanotte tuon vihaisen näköisenä. Mikä teidän on?»

Totta tosiaan on liian kuuma. Tämä nenäliina tukahduttaa minut; heitän haravani ja tulen kiusoittelemaan Nicolasia, joka nojaa kuhilasta vasten, korvia kutkutteleva oljenkorsikehä päänsä ympärillä.

»Näinpä asia onkin. Te olette suutuksissanne siitä, että olette hyödytön, kun toiset ovat työssä.»

Nicolasin hahmo ei siitä käy iloisemmaksi. Hän tupakoi lyhyin vedoin.

»Jättäkää minut rauhaan, Marceline...»

Pommitan häntä tähkillä. Sitä voisi luulla vaaleaksi vaskisateeksi.

»Enpä jätä. Te olette jo jonkun aikaa ollut ravistamisen tarpeessa. Te olette juro. Christine sanoo niin myöskin.»

Äkkiä hän tarttuu ranteeseeni ja pitää sitä tiukassa puristuksessa jäntevällä kädellään.

»Marceline, jättäkää minut rauhaan!»

Hänen kasvonsa ovat synkistyneet, mikä tukahduttaa iloisuuteni äkilliseen sydämen tuskaan. Lävitseni kulkee levottomuus, joka on kuin siipien värähtelyä; sitten tulee hiljaisuus, pieni oman itseni pysähtyminen sisimmässäni.

»Mutta, hyvä ystävä...»

Nicolas sanoo kiihkeällä äänellä, päästämättä rannettani:

»Minä olen valehdellut teille, Marceline, tai erehtynyt; en tiedä enää kuinka. En ole teidän ystävänne. Kammon teitä... Rakastaa teitä... Sille en mahda mitään. Siinä kaikki.»

Hän hellittää käteni ja kääntyy ympäri, upottaen kyynärpäänsä kuhilaaseen, kasvot oljissa.

Voi aurinkoa, paistetun leivän väristä viljaa ja iloa... koko luonto on tummunut ja pimeyden vallassa. Se on lopussa. Kaikki on lopussa. Maa on kuollut kuten onnenikin, saanut traagillisen kuoleman, joka on ankarampi kuin elämä.

»Olette siis pettänyt minua...»

En jaksa puhua. Olen liian hengästynyt, hengitykseni laahustaa, purkautuu puistatuksina, häipyy ja palaa hypähdellen.

»Kaikki on siis lopussa?»

Nicolas ei vastaa.

»Kuinka kauan olette valehdellut minulle? Mitä ajattelittekaan salaa, kun lähdin luotanne niin hyvässä uskossa? Ah, tämä on kauheaakin kauheampaa!»

Kyyneleet pakkautuvat silmiini. Olen yksin, hylättynä, ja minulle on tuottanut tuskaa ilkeä elämä, joka on kolhaissut minua sivumennen ja joka tahtoo riistää minulta ystäväni ja unelmani... Ja Pascal oli varoittanut minua... hän tiesi... en tahtonut kuunnella häntä... tiesin ehkä, että hän puhui totta...

Mutta äkkiä Nicolas on kiihtynyt ja kääntyy minuun päin.

»Lopussa! Mikä on lopussa? Onko kaikki lopussa, koska rakastan teitä? Minkä rikoksen olen tehnyt? Kuka olisi voinut olla teitä rakastamatta? Onko kaikki lopussa? Silloin, kun elämäni alkaa, Marceline! Kun meidän elämämme alkaa!»

Huudan kauhistuneena:

»Kiellän teitä, Nicolas, kiellän teitä... kuuletteko...»

Tointuneena iskusta Nicolas vastaa:

»Se on totta. Olen väärässä. Mutta tekin olette väärässä, kun suututte siitä minulle. Vakuutan teille, että olen ollut hyvässä uskossa. Näettehän, että ilmoitan teille heti, kun olen päässyt selville tunteistani. Nyt uskon, että olen rakastanut teitä heti ensi hetkestä alkaen, kun näin teidän istuvan kotonani. Tunsin että olitte syntynyt elääksenne siellä, että ilon perintö, onnen osa palaisi luokseni... Mutta, Marceline, juuri tämän lapsellisen luottavaisuuden takia, joka teillä on, tämän viattomuutenne majesteetillisuuden takia kuvittelin, että kiintymykseni teihin säilyttäisi sopusointunsa ja puhtautensa. Näin ei ole käynyt. Olette päässyt liiaksi etualalle sydämessäni. Kun rakastaa jotakuta niin kiihkeästi, tahtoo ottaa hänet puristaakseen häntä rintaansa vasten.»

Ah, kuinka Nicolasin kasvot ovat kalpeat... Ne tunkeutuvat sydämeeni saakka kuin rikostoverilliseen kuiluun, jonka vedet kateellisina sulkeutuvat niiden ylitse. Mutta sieluni asettuu vastarintaan haavoittuneena tästä julkeudesta ja vavisten suuttumuksesta.

»Tuolla tavallako te siis julkeatte minua rakastaa?»

»Niin. Niinkuin miehet rakastavat. Tavattoman rajusti.»

»Ah, vaietkaa!»

Voi, kuinka veri vetäytyykään sydämeen ja jähmettyy sinne...

»Ah, vaietkaa! Menkää tiehenne, Nicolas! Vaietkaa! Älkää katselko minua noilla silmillä. Te solvaatte minua. Tässä, tällä pellolla, taivaan alla, jonka näemme... Ja lapsenikin leikkivät tuolla...»

Nicolas puhuu katkeralla äänellä:

»Nuo ovat suuria sanoja, suuria eleitä. Minäkö solvaan teitä, minä? Minäkö, Marceline? Senkö takia, että teitä rakastan...»

Silloin minut valtaa outo petollinen viehätyksen tunne. Jäykistyn ja kasvot käsien välissä yritän sortuvan tahdon rajuilla nykäyksillä saada takaisin tasapainoni... Totta on, että joudun suunniltani oikein perusteellisesti... perin nopeasti... Monet naiset nauraisivat minulle!

»Mihin olemme joutuneet? Katsokaamme. Täytyy selvittää tämä ja saattaa se päätökseen... Kuinka kauan on kestänyt tämä ystävyyden ilveily, jota olemme näytelleet toisillemme? Kolme kuukautta, neljä kuukautta... Siitä ei ole väliä: sydämillä ei ole ollut aikaa tottua rakastamaan!»

Nicolas naurahtaa ivallisesti, hampaat yhteenpuristettuina.

»Vähät siitä muuten. Jos paha on tehty, niin se täytyy korjata. Nicolas, me emme saa enää tavata toisiamme.»

Tällä kertaa Nicolas kääntyy minuun päin äkillisellä liikkeellä. Mutta minä kestän hänen mustiksi käyneiden silmiensä välähdyksen.

»Luuletteko, että se on mahdollista?»

»On kyllä. Ja välttämätöntä.»

»Entä Christine? Ja teidän miehenne? Kirkkoherra, notaari, lääkäri? Palvelusväkeänne?»

Mitä he ajattelevat tästä äkillisestä välien rikkoutumisesta?»

»Ajatelkoot mitä tahtovat. Se on pikkuasia.»

Sitten lisään:

»Te olette luvannut minulle, Nicolas. Muistakaa. Olen luottanut teihin.»

Nicolas on vaiti. Hän katselee kauas naisten tahdikasta työtä ja lasten leikkiä, näyttää seuraavan heidän liikkeitään perin tarkkaavaisesti.

»Hyvä on, Marceline. Teen, mitä tahdotte. Teen parhaani.»

»Kiitos.»

Kun olen lähtemäisilläni, säpsähtää hän hermostuneesti ja pidättää minua hätäisellä lauseella, joka on keksitty umpimähkään ja joka äkkiä murtaa hänen äänensä ja piirteittensä kovuuden; se purkautuu esiin ja pidättää minut kuin ojennettu käsivarsi:

»Kuitenkin, minun pitäisi antaa selityksiä... miksi murskaisimme kaikki... eihän ole sattunut mitään niin vakavaa...»

Hän saa levollisuutensa takaisin, huoahtaa, kun pysähdyn häntä kuuntelemaan. Hän jatkaa äänellä, joka vahvistuu vähitellen:

»Miettikää hetkinen, Marceline. Täytyy pohtia tätä asiaa. Oikeastaan ei välillämme mikään ole muuttunut. En rakasta teitä enempää enkä vähempää sentähden, että olen sen teille sanonut. Päinvastoin voimme sen tietäen paremmin välttää uudistamasta tällaisia kohtauksia, jotka näin saattavat teidät kuohuksiin. Lupaan sen teille, sillä vakavana huolenani on säästää teitä levottomuudelta. Tosin en ole aina antanut arvoa naisten kunnialle... Sallitteko, että puhun teille näin? On totta, että teidän viattomuuttanne ei johda harhaan sellainen mies, jollainen minä olen ollut. Elämä on ilotonta, ja ihminen on yksinäinen. Ja sitten nuo naiset ovat niin toisenlaisia. Mitä minua liikutti heidän mielenrauhansa tai hyveellisyytensä? Mutta en tahtoisi, kuulettehan, häiritä teidän elämänne sopusointua, en sanallakaan, en ajatuksellakaan...»

»Tiedän sen, Nicolas. Siis?»

»Antakaa minun siis tavata teitä joskus. Vakuutan teille, että tahtomanne välien rikkoutuminen toisi vain pahaa mukanaan, paljon hyödyttömiä kärsimyksiä ja kenties vaarallisempia äkkimuutoksia kuin vähemmän silmäänpistävät toimenpiteet.»

Nicolas on hyvin rauhallinen. Hän on aatelismies ja elämää kokenut. Hän tietää enemmän kuin minä... Olen kenties ollut väärässä näin riehaantuessani...

»Kuitenkin teimme sopimuksen. Se on nyt rikottu. Miksi sitten seuraavaa noudatettaisiin?»

Nicolasin katse häilähtelee. Hän yrittää uudestaan ja sanoo painaen päänsä alas:

»Koska opin sitä noudattamaan. Koska rakastan teitä, Marceline. Ymmärrättekö, kaikki on silloin mahdollista.»

Silmämme kohtaavat toisensa ja synkistyvät äkkiä ikäänkuin täynnä syvää uhkausta.

»Oletteko varma siitä, Nicolas?»

»Hyvin varma», vastaa Nicolas kumealla äänellä.

Hänen silmäterissään, jotka yhäti ovat iskeytyneinä kiinni minun silmäteriini, käy äkillinen hurja välähdys. Pitkä, surullisen ja suloisen aavistuksen kaltainen värähtely lähtee liikkeelle ja kiertelee sisimmässäni... Tartun kuitenkin vain Nicolasin sanoihin ja vastaan niihin vakavasti:

»Luotan teihin, ystäväni. Hyödytöntä on selittää teille kaikkea, mitä jo tiedätte ja mitä ajattelen. Luotan teihin, Nicolas. Siinä kaikki.»

Nicolas on kuunnellut puhettani katse poispäin kääntyneenä, ja minä näin hänen naamarinsa pienten lihaksien vapisevan. Sitten hän rauhoittui; suuri lempeyden aalto ilmestyi hänen piirteilleen.

»Pyydän teitä suojelemaan minua, Nicolas.»

Hän sanoi muuttuneella äänellä:

»Hyvä, Marceline. Koetan tehdä niin.»

* * * * *

»Sassy! Boula! Nyt mennään kotiin!»

Nicolas ei tarjoudu meitä saattamaan. Hän syleilee lapsia, ja me lähdemme. Kuulen hänen äänensä antavan käskyn arentimiehelle, joka tulee häntä kohti paita auki, hien valuessa punaisen parran alta.

»Kyllä, rakkaani, meillä tulee olemaan paljon puuhaa! Ensin kylpy, sitten koululuvut ja vihdoin setä Pascalin kaunis kirja. Ja äiti yksin panee teidät nukkumaan. Saatte tapella pieluksilla, kunnes isä tulee... eikä Françoise toru...»