Voi sitä olentoa, joka kurottautuu kuuntelemaan... kuuloa, joka jännittyy, katkeaa... sielua, joka pyrkii jonnekin ja tahtoo jättää ruumiin...

Voi tätä äänettömyyden mykkää kohinaa, joka kiitää eteenpäin ja nielee kuiluunsa kuin tummat ja rajut vedet...

Äänettömyys.

Maan tyly äänettömyys. Ruumiin ja sielun kauhistuttava ja kova äänettömyys.

Kadun kohinan ja elämän äänettömyys, joka on vielä vaiteliaampi ja vihamielisempi kuin äänettömyys.

Seinällä on ristiinnaulitunkuva vain äänettömyyden jättiläismäinen ja tyhjä solmu.

* * * * *

Minä pelkään. Pelkään ivallista, irvistelevää, iljettävää ja kivettynyttä äänettömyyttä...

Olen vain pieni alaston olento, joka värisee kauhistuttavassa äänettömyydessä. Ja toisaalta olen kova, kiukkuinen ja katkera olento ... ja nauran äkkiä.

Kutsunpa Nicolasin takaisin!

Minä olen olento, jossa myrkky ja sappi polttavat.

Ja nauran.

En tahdo enää elää. Elämä tuottaa minulle liiaksi häpeää ja tuskaa. Pelkään liiaksi elämää ja inhoan sitä. Olen olento, joka vapisee ja jonka hampaat lyövät loukkua.

Tahdon kutsua Nicolasin takaisin.

Minä vihaan... minä olen olento, joka vihaa... vaikka se tuottaa tuskaa.

Rupean huutamaan.

»Pascal, pane kätesi suulleni!»

Pelkään tätä yksinäisyyttä, joka irvistelee ympärilläni.

Kutsun Nicolasta... Huudan häntä nimeltä, huudan, huudan, kovin ja pitkin huudoin...

Silloin puhun rakkauden sanoja... sellaisia sanoja, joita en ole milloinkaan voinut lausua.

Opin kyllä sanoja, joita en koskaan ole tiennyt... ja puhun niitä myös...

»Pascal, paina molemmat kätesi suulleni!»

Nicolas... Voi, rakkaani... Elämäni kesä...

»Paina lujemmin, Pascal! Paina lujemmin...»

Hukutan itseni suloiseen tunteeseen, että saan kutsua Nicolasia, hyväillä Nicolasin nimeä... Nicolasin hellyys upottaa minut tulvaansa ja valaa silmiini hellän hehkun.

»Pascal, pane kätesi silmilleni... sulje paremmin silmäni... paina paremmin silmäni kiinni, sillä en tahdo itkeä.»

Mutta yhä suloisempi tunne herää minussa, ja väristys kohoaa sieluuni... polttava ja syvä riemastus valtaa minut... en voi sitä vastustaa... se on houreitten mukanaan tuoma riemastus, suloinen tunnepuuska, kouristuksia ja ahdistusta, kuolettavaa vaikeroimista, tukahdutettujen huutojen tulista poltetta:

»Pascal... Pascal... tuki... tuki ne...»

Äkkiä kyyneleet pursuavat esiin, ikäänkuin kauan pidätetty paksu ja kuuma veri.

Pitkään tuuditetaan tiedotonta olentoa, joka lipuu eteenpäin tuskan viimassa.

»Voi, Pascal... Pascal...»

Pascalin käsissä pyörii ja tärähtelee pääni kuin mukulakivet aallokossa.

Uupunut olento putoaa jälleen äänettömyyden tukehduttavaan pimeyteen...

»Puhutko minulle, Pascal? Oletko puhunut minulle?»

»Olen, pienokaiseni. Olen puhunut sinulle paljonkin. Mutta sinä nukuit. Olet nukkunut kauan.»

»Nukuinko, Pascal? Luulen, että olin kuollut. Nyt olen herännyt, ellen jäänyt sinne kuoleman liuostaan.»

»Pikku Marcelineni, miehesi odottaa sinua. Täytyy mennä päivälliselle.»

»Päivälliselle, Pascal?»

»Niin. Ilta on tullut. Miehesi odottaa sinua päivälliselle.»

»Odottaako hän minua?»

»Hän odottaa sinua.»

»Lasket leikkiä, Pascal.»

»En, Marceline. Täytyy mennä päivälliselle.»

»En mene päivälliselle. En mene päivälliselle, Pascal. Ei, en mene päivälliselle. Ethän usko, että menen päivälliselle, ethän?»

»Pikku Marcelineni», sanoi Pascal, »hillitse itsesi. Älä taas rupea noin huohottamaan. Purista nyrkkisi ja huulesi kiinni.»

Pascal sanoo:

»Ymmärrätkö? Jatka elämän eleitä...»

Naurahdan äänekkäästi.

»Ei, Pascal, ei. Minä en kehtaa jatkaa eleitä. Ei. Minun kuollut ruumiini ei siihen alistu. Esiinny sinä marionettina, koska katsot sen hyväksi. Häpäise sinä itsesi eleillä!»

Pascal sanoo hiljaa:

»Olet väärässä puhuessasi minulle näin.»

* * * * *

»Herra pyytää rouvaa alas. Herra pyytää sanomaan rouvalle, että hän odottaa.»

»Hyvä on», vastaa Pascal. »Sanokaa, että me tulemme pian.»

»En tule sinne, Pascal. En tapaa enää Maximea. Kuuletko, en tahdo enää nähdä Maximea. Kuolisin siitä. Kuuletko? Ja sinua minä vihaan. Kuuletko? Sinä olet tehnyt minut siksi, mitä olen. Sinä olet saanut minut pettämään ystäväni.»

»Ah!» huudahtaa Pascal. »Hurjuutta, katkeruutta ja vihaa. Mitä se hyödyttää? Nouse. Nouse, pikku Marceline-raukkani. Täytyyhän elää edelleenkin.»

»En tahdo enää elää, Pascal.»

»Totta kai», väittää Pascal. »Totta kai sinä elät. Eletään... Tule, pienokaiseni, tule!»

»Jätä minut, Pascal. Jätä minut. Tai minä lyön sinua!»

»Oh!» sanoo Pascal ja lisää lempeästi: »Voi pikku, pikku raukkaani...» Hän toistaa peittäen kasvonsa: »Voi pikku, pikku raukkaani...»

»Herra pyytää sanomaan, rouvalle, että hän on pöydässä eikä enää odota.»

»Tulen sinne», vastaa Pascal. »Rouva on huonovointinen eikä tule alas.»

Pascal sanoo minulle:

»Minäpä menen sinne!»

Pascal on niin kalpea, niin kalpea...

* * * * *

Jään yksin.

Voin sulkea silmäni ja levätä; voin olla ajattelematta mitään ja vaipua olemattomuuteen.

En ajattele mitään, sillä kaikki peloittaa minua. Olen alasti ja värisen. En ajattele Nicolasta... En, sillä hänen kuvansa peloittaa minua kuin niiden haamut, joita on pettänyt.

En ajattele Maximea... ei, ei! En Maximea... se nostaa hiukseni pystyyn pelosta.

En ajattele ihmeellistä ja viatonta kesää... se on kauhea ansa.

En ajattele Jumalaa enkä lapsiani...

Sillä kaikki tuo, kun kerran on sen hylännyt, saa aikaan pahimman äänettömyyden. Ja minä pelkään.

Pascal sanoo minulle, että nuo kaikki ovat opastaneet minua vastoin tahtoani... Kuulin hänen puhuvan ollessani kuollut, tuon unen vallassa. Hän sanoi: »Saat uskoa minua, pienokaiseni. Tulee päivä, jolloin olet mielissäsi siitä, että olet kärsinyt tuskaa hyvän takia.»

Hän sanoi: »Odota. Kerran saat jälleen nähdä maailman elävän kauneuden.»

Hän sanoi: »Älä pelkää. Kerran myöskin upotat itsesi jälleen kokonaan eleittesi suojaavan kerroksen alle. Löydät itsesi jälleen itsessäsi.»

Hän sanoi: »Rukoile yhäti äläkä väsy milloinkaan. Rukouksien koneisto tempaa sinut uudelleen uskon elävään poljentoon!»

Pascal sanoi vielä, sillä kuulin sen, ja olemukseni ja sieluni kuulivat sen salaisiin ja väriseviin ytimiinsä saakka:

»Näetkö, Marceline, perhe on ahdas piiri. Se sulkeutuu kuin yksi ainoa olento, jolla on monta ruumista; sitä ei voi murtaa, niin ettei sen veri vuotaisi kuiviin.»

Pascal sanoi: »Sinun veresi olisi vuotanut kuiviin, pikku raukkani...»

* * * * *

Hän sanoi: »Pikku Marcelineni, kallis aarteeni, puhtauteni, uskoni...»

Hän sanoi hyvin hiljaa: »Anna minulle anteeksi, pienokaiseni, anna minulle anteeksi...»

* * * * *

Voi, äänettömyys aloittaa jälleen kirkunansa, naurunsa ja kauhean irvistyksensä, joka osoittaa minua sormellaan.

Miksi etsisin merkitystä Pascalin sanoista? Ei mikään elä, ei mikään ole totta, eikä millään ole merkitystä... Naurakaamme... huutakaamme naurusta... ja nukkukaamme!

Minulla on suussani sapen ja kauhun maku... Ei voi siis kuolla vihankaunaan ja katkeruuteen?

* * * * *

En voi enää koskaan itkeä; olen liiaksi näännyksissä. Suoneni ovat tyhjät ja surkastuneet, eikä sielullani ole enää ääntä...

Pascal on mennyt alakertaan päivälliselle. Hän jatkaa elämän eleitä.

* * * * *

Järjestä hiuksesi, Marceline. Huuhtele kasvosi. Purista kiinni huulesi ja kätesi. Astu alas portaita, joiden yli tahdoit hypätä, syöksyäksesi ystäväsi syliin.

Avaa ovi. Miehesi ja lapsesi ovat siellä. Lausu sana selitykseksi. Hymyile pienokaisillesi. Istuudu tyhjälle paikalle lampun alle... Ah, kyllä... perhepiirit ovat suljettuja... niitä ei voi murtaa... niiden veri vuotaisi kuiviin...

Tiedustele päivän kuulumisia. Käänny ystävällisesti Pascalin puoleen, joka on vieraasi. Vastaa miehellesi; hän puhuu sinulle ja katsoo sinuun.

Jatka, Marceline, jatka elämän eleitä...