»Herra parooni de Pennes kysyy, voiko rouva ottaa hänet vastaan?»

Pascal on pianon ääressä, hän ei keskeytä soittoaan; nuotit vikurtelevat aika lailla, ja sävelet kuuluvat luonnottomilta.

»Hyvä on. Tulen alas.»

Tunnen pistävän ja polttavan suloisuuden vuotavan sieluuni, ikäänkuin valon pitkät kärjet sinne tunkeutuisivat...

Poistuessani tarkkaan Pascalia ja sanon särkyneellä äänellä, sormi ovenpuoliskolla:

»Etkö tule mukaan?»

Pascal lopettaa soittamisen ja nousee, asettuen tummaksi varjoksi ikkunasta virtaavaan valoon.

»Kysyn sinulta, tuletko mukaani?»

Pascal vastaa:

»Enkä tule, Marceline. En missään tapauksessa. En tule...»

Kuinka huonotuulisen näköinen Pascal onkaan tänään...

Sulkiessani oven näen hänet sivulta, kun hän suoristuneena nojaa käsiään näppäimiin, pää hiukan kumarassa ja suuri suu puoleksi avoinna.

Astun portaita alas hitaasti, täysin rauhallisena, kuten usein on laita mielettömyyden tilassa.

Tämä toinenkin ovi työntyy auki.

»Nicolas!»

»Te siinä!»

Nicolas syöksyy minua kohti. Hän tarttuu käsiini, kietoo kätensä ympärilleni, syleilee minua katseillaan ja virtanaan valuvilla katkonaisilla, hourailevilla, jumaloivilla sanoilla...

»Sinä siinä! Sinäkö todellakin? Sinä siinä, ihan ilmielävänä!... Ei, sinä et tiedä, et voi käsittää. Että todellakin olet siinä! Sinä, jota vereni himoitsee...ja jota sydämellänikin rakastan, käsitätkö sen? Sinun silmäsi... ja vapiseva pelkosi... ja kasvosi, joista loistaa kirkas valo... sinä olet siinä, ilmielävänä, sinä todellakin...»

Nicolasin äänen, hänen ihmeellisen läsnäolonsa, tämän hyvyyden ja rakkauden säteilyn, hänen niin laihat ja lempeät kasvonsa ja hänen olemuksensa muodon pukee rakkauteni myös miltei yliluonnolliseen loisteeseen.

»Oi, Nicolas... onko se mahdollista...»

Onnen puuska huimaa päätäni ja panee etsimään turvaa elävältä olkapäältä.

»Rakkaani!» sanoo Nicolas. »Rakkaani!»

Tämä lempeä ja lavea sana paisuu ympärillämme, verhoaa meidät ja eristää maasta. Hänen käsivartensa on ohjannut minut oikealle paikalleni kuin kadonneen kapineen, joka vihdoin on löytänyt tyyssijansa ja vapisee, kyyristyy ja on kuolemaisillaan pelosta ja ilosta.

»Te siinä, Nicolas...! Te siinä!»

Levon ja täydellistymisen hurmio, saavutettu päämäärä, huikaistu kuolema...

»Jospa olisit siinä, rakkaani... jospa olisit minua rakastanut!»

Nicolasin tukahtuneet sanat kohoavat tutkimattomasta syvyydestä. Ne syntyvät hitaasti ja raskaina kuin tuntemattomat maailmat, joiden merkitystä ja suurenmoisuutta meidän tarvitsee kauan etsiä.

»Jospa mielelläsi tahtoisit minua rakastaa...»

Nicolasin jälleen löydetty ääni värähtelee minussa suurina jumalaisina aaltoina... se ääni, joka minulle silloin ensimmäisenä päivänä puhui...

»Jospa toisit itsesi minulle ilmielävänä... Näethän, minusta tuntuu kuin puristaisin onnen syliini...»

»Entä minä, Nicolas... Entä minä...»

Etsin sanoja selittämään tietoisuuteni äärettömyyttä, mutta tietoni musertaa minut, eivätkä sanani voi sitä kuvata. Vihdoin ne saavat elävän muodon huokauksessa, joka purkautuu vavahtelevaa olkapäätä vasten, kun nojaan siihen uudelleen.

»Minä... Minun on niin hyvä olla tässä!»

Huippukohta. Valon puhdasta hohdetta...

* * * * *

»Rakkaani, tiedäthän... Tiedäthän....»

Silmät ummessa kuuntelen Nicolasin puhetta. Hän puhuu minulle hiljaa, sanojen virratessa vuolaasti ohimoni sivuitse, joka sykähtelee hänen suutansa vasten. Hän puhuu niinkuin janoonsa nääntyvä juo, niinkuin tukehtuva hengittää, niinkuin syleilee se, joka rakastaa; hän puhuu yhä, ja hänen hengityksensä on enää vain pitkä rakkaudentunnustus... ja minä olen vain henkäys, joka pidättyy ottaakseen sen vastaan.

»Kyllä, Nicolas... kyllä! Kyllä...»

Koko olemukseni syöksyy esiin ja lankeaa maahan tervehtiäkseen jumaloitua, uutta sanaa, joka minulle kuitenkin on niin tuttu ajatusteni salakätköistä.

»Kyllä, Nicolas! Kyllä!»

Ja Nicolas puhuu minulle yhä. Hänen puheensa ei ole enää sanoja; vain niiden musiikki tunkeutuu minuun kuten aalto ja ääni tunkeutuvat välittävän kalvon kautta.

»Oi, rakkaani, rakkaani, onneni, elämäni... sinä, jolla on sieluni muoto... sinä, jonka ilo on välttämätön elämälleni... Armaani, vaimoni, ystäväni...»

Kuuntelen Nicolasia puhtaassa valopiirissä, joka ympäröi tätä huippukohtaa, kylven puhdistusvedessä, johon olen vaipunut ja haihtunut olemattomiin.

»Minä olen orjattaresi, Nicolas, vain esine, jolla on sinun olemuksesi muoto ja joka sitä tottelee.»

»Sinä olet elämäni», sanoo Nicolas. »Elämäni, rakkauteni... Sinä olet sieluni onni.»

Hänen käsivartensa puristuvat jälleen ympärilleni; tunnen sulkeutuvani hänen käsivarsiensa hehkuvaan piiriin, hänen silmiensä loisteeseen. Kaikki maallinen on häipynyt. Rakkautemme kohoaa kohoamistaan ja palaa kuin liekki taivaalla...

»Marceline... kuuntele minua, rakkaani!»

Ah, tämän äänen puhtaudessa kuuluu väärä sävel... taivaan rauhassa leimahtaa salama...

»Kuuntelen sinua, Nicolas.»

»Rakkaani... Muistatko, mitä minulle kirjoitit... ihmeellisiä sanoja, joilla minut huumasit...»

»Kyllä. Kirjoitin sinulle... Tiedän, mitä kirjoitin sinulle...»

»Sanoit minulle rakastavasi minua.»

»Kyllä. Sanoin sinulle rakastavani sinua. Kyllä sanoin sen sinulle!»

Nicolas mutisee hiuksiini:

»En voi enää elää ilman sinua, rakkaani!»

»Ei, Nicolas, et voi enää elää ilman minua.»

»Ymmärräthän minua, Marceline... rakastan sinua...»

Hänen äänensä kaiku on käynyt levottomaksi, synkäksi ja väkivaltaiseksi; salama pitenee; koko taivaan väri on muuttunut...

»Ymmärrän sinua, Nicolas...»

»Kuinka oletkaan kalpea... Olenko pahoittanut mielesi? Miksi olet niin kalpea, rakkaani?»

Lapsieni kiduttava meluko, joka jälleen alkoi kuulua ylhäältä, minua huoletti? Vai tehtaan jatkuva kumea kohinako äkkiä kaikuu korviini kuin salaperäisen mehiläispesän surina... kotini seinien ääni?

»En ole kalpea, Nicolas... Tai olen kalpea siksi, että nämä seinät täällä tuottavat minulle tuskaa... Sinä et sitä tee... vaan seinät...»

»Niin, rakkaani, esineet tuottavat täällä sinulle tuskaa...»

Nicolasin piirteet ovat kiristyneet ja saaneet traagillisen vakavan muodon. Hänen suuret, himon ja hartaan pyytelyn synkistämät silmänsä tunkeutuvat silmiini, lävistävät ruumiini sielun pohjaan asti.

»Marceline... Kuule... kuule...»

Ääntyäkseen sanat eivät enää tarvitse pääsyä huulilta; kuitenkaan ei osaisi sanoa, mistä ne ovat pujahtaneet ja kiemurrelleet ihmisten ilmoille:

»Marceline, ei käy enää päinsä, että tapaamme toisemme täällä. Meidän pitää kohdata toisemme muualla. Missä mikään ei pahoita mieltäsi...»

Suuria, mustia ja paksuja pilviä vyöryy ympärilläni, ja ilmassa jyrisee... Nicolasin silmät, jotka äkkiä täyttää tuska ja viha, kutsuvat minua hurjasti:

»Siksi, että rakastan sinua, näetkös. Marceline... Minä rakastan sinua!»

»Kyllä. Kyllä, Nicolas...»

»Ja sinä rakastat minua. Sinä olet sammut sen minulle.»

»Olen sanonut sen sinulle...»

»Tahdotko luottaa minuun, rakkaani?»

»Tahdon, tahdon luottaa sinuun....»

»Rakkaani, minä olen tullut ottamaan sinut, ymmärrätkö?»

Nicolas pitää minua puristettuna itseään vasten, hänen kasvonsa ovat taaksepäin kääntyneitä kasvojani vastassa, ja hänen suunsa on lähellä raotettua suutani. Hän puhuu minulle hyvin hiljaa, ikäänkuin tahtoisi upottaa sanansa minuun. Ne tunkeutuvatkin minuun, ja minä vastaan niihin, mutta samalla mieleni säpsähtää tahdottomasti, sillä äkkiä sieluni on joutunut pelon ja sekasorron valtaan, sen elämä hoipertelee ja riistetään siltä... Ja minun täytyy sulkea silmäni kätkeäkseni kauhistavan näyn, jonka silmiin kohoava kuollut sielu tarjoaa.

»Oletko käsittänyt, rakkaani?»

Vastaan kuin kaiku, huohottaen:

»Olen. Lähden kotoa. Otan auton. Poistun autosta siellä, minne pyydät minua tulemaan. Astun sisään. Nousen portaita. Sinä olet vastassa. Odotat minua. Olen täysin ymmärtänyt.»

Jyrinä on lakannut. Painostava, synkeä ilma on muuttunut liikkumattomaksi ja vangitsee minut kuin kiinteä aine. Hymyilen Nicolasille, tietäen näyttäväni varmalta ja päättäväiseltä. Nicolasin ääni murtuu ja vaimenee korvaani:

»Jos tahtoisit, rakkaani... jospa tahtoisit tulla jo huomenna...»

Huomenna! Sieluni suistuu uudelleen raiteiltaan kuin hulluksi käynyt kompassineula... Ah, huomenna... mielessäni on kulkevan auton kuva... Huomispäivähän on niin loitolla. Entä jos ympärilläni jälleen alkaisi sama hälinä... jos nämä avaruuden mustat tuulispäät kätkisivät minulta Nicolasin totuuden... Kenties Pascalillakin olisi aikaa katsoa minua pitkään...

»Minä tulen tänä iltana, Nicolas.»

»Tänä iltana!»

Nicolasin säpsähdys tärisyttää koko ruumistani. Olemukseni joutuu siitä kuohuksiin, ja puistatus kulkee sen lävitse, pitkä hullaantumisen puistatus...

»Tänä iltana. Tänä iltana minä tulen, Nicolas.»

Painaudun häntä vasten, painan häntä vasten sen kauhun, joka alkaa kietoa minua syleilyynsä, musertaakseni sen, tuhotukseni sen hänen suojelevaan rakkauteensa.

»Oi, rakkaani!» huudahtaa Nicolas, »mitä sinä teetkään... mitä teetkään minun tähteni...»

Nicolas puristaa minua lujemmin. Tunnen hänen kasvojensa hehkun, hänen käsiensä ja ruumiinsa lämmön. Sisimpääni saakka tunkeutuu sielun lämpö, Nicolasin lämmittävä rakkaus.

»Ah, sinä...»

Nicolas vapisee. Hän päästää minut äkkiä irti.

»Sinä tulet, Marceline?... Tulet? Tänä iltana? Et petä minua? Et nyt enää voi minua pettää, koska en voisi enää kestää sitä, että minut pettäisit...»

»Voi, ei, Nicolas! Kuka puhuu pettämisestä... Älä lausu niin hirvittävää sanaa. Minä tulen, Nicolas! Tulen tänä iltana.»

»Sinä et anna minkään pidättää itseäsi etkä pysäyttää! Et anna minkään pysäyttää rakkauttani!»

»En. En anna niinkään pidättää enkä pysäyttää rakkauttasi, Nicolas... sillä minä rakastan sinua!»

Lempeyden, hehkuvan rakkauden ihailun aalto kohoaa Nicolasin kasvoille, leviää ja säteilee siellä.

* * * * *

»Hyvästi, rakkaani.»

»Näkemiin illalla, Nicolas... Ah. älä mene pois... Älä mene pois...»

»Minun täytyy, rakkaani. En voi enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa.»

»Älä jätä minua, Nicolas!»

»En voi enää jäädä tänne, rakkaani. Anna minun mennä. Rakkaani, sinä tulet tänään... sinä tulet.»

»Tulen, Nicolas, tulen. Tulen, tulen varmasti.»

Hän sieppaa minut syliinsä ja painaa rintaansa vasten. Nopeasti se käy ja päättyy, ja kaikki on lopussa. Nicolas on jo mennyt, ja minä olen yksin Maximen suuressa tupakkahuoneessa.