»Vaikene, Pascal, sinä ikävystytät minua.»

Avonaiselle kirjalle muodostunut otsaton ja leuaton kaniinin hahmo nousee kohtisuoraan asentoon, ja Pascalin pyöreä ja väritön silmä, joka on liukunut silmäluomen kulmaan, katselee minua suoraan kasvoihin niukasta kuopastaan.

»En puhu sinulle, vaan luen. Nautin auringonpaisteesta. En edes ajattelekaan. Kuuntelen kaunista ilmaa.»

»Etpäs. Sinä puhut itseksesi. Nimittäin minusta. Sinä kulutat elämäsi katselemalla minua, sulkien toisen silmäsi nähdäksesi, olenko suorakulmainen.»

Pascal hihittää falsetillaan, kiekuen kuin käheä kukko.

»Omaatuntoasi sinä Pascaliksi nimität, kun se katsoo sinun sisimpääsi.»

»Luonnollisesti. Heti kun mielessäni liikkuu huono ajatus, arvaat sinä sen ja juokset perääni pelmuuttaaksesi minua pyyhinrievulla... Se päättyy siihen, että tulen värisevän ja läpinäkyvän tuntehikkaaksi kuin kiiltokivi. Se on peräti epämieluista, Pascal».

»Kenties», myöntää Pascal imeskellen savukettaan ja räpytellen silmiään päivänvaloa kohti, »mutta minä tiedän, että sinulle kuuluu luonnostaan omistaa puhdas sielu».

»Siis sinä koristelet sitä, puhallat siihen, kiilloitat sitä...»

»Kyllä», sanoi Pascal. »Jotta voisit käyttää sitä kuvastimenasi. Jotta olisit tyytyväinen.»

Nauran, kasvot päin valoa.

»Olen tyytyväinen. Olen tyytyväinen, kelpo Pascal-serkku. Minulla on kiilloitettu ja siloitettu sielu. Näen siinä itseni pohjaan asti ja nauran sille!»

Pascal nauraa myöskin, hullunkurisena ja värittömänä vihreässä kauhtuneessa puvussaan, kuin sirkka auringossa. Hän menee huolellisesti karistamaan savukkeensa tuhat etäämpänä olevaan tuhkakuppiin, ohut kitsaasti leikattu varjokuva, kokonansa nenää, korvia ja jalkoja.

»Hyvä on. Hyvä on, pienokaiseni!»

Soinnuttomalla äänellä hän lisää äkkinäisen liikutuksen vallassa, kumartuessaan, pudistellessaan ja ripotellessaan tuhkaa:

»Sillä tiedätkö, sinun onnesi varmistamiseksi olen pannut koko elämäni peliin.»

Heti tämän sanottuaan hän liikutustansa kätkeäkseen laskee pilaa, irvistelee, hassuttelee.

»Sinä olet hupelo, Pascal.»

»Enpä ole, serkku Marceline. Olen vain epäonnistunut mies. Se on vielä kehnompaa! Olen epäonnistunut kaikessa, syntymisessänikin: synnyin liian aikaisin. Koetin maalata tauluja: niistä tuli kauheita. Sinä nauroit niille. Tahdoin kirjoittaa teoksia: ne olivat typeriä. Sinä haukottelit niille. Tahdoin ansaita rahaa: menetin sitä. Tahdoin tehdä työtä: tulin sairaaksi. Siksipä, näetkös, mieluummin istun ja tarkkailen, kuinka sinä elät.»

Kirkkaassa kevätauringon paisteessa, joka täyttää huoneen värähtelevillä ja karkeloivilla valovälähdyksillä, kääntyi surullinen pikku kaniininpää minuun päin kalpeana, kärsivänä ja kokonaan heltyneenä.

»Mutta, Pascal, sinä ikävystyt köyhässä vanhanpojan asunnossasi, kun olet ihan yksin, toimetonna... jos olen nauranut tauluillesi, johtui se iloisuudestani, ja jos olen haukotellut kirjoillesi, niin syynä oli väsymykseni...»

»En ole ikävissäni», virkkaa Pascal. »Minulla on paljon puuhaa: odotan, että sinä kutsuisit minua. Tiedäthän tarvitsevasi minua, jotta kävisin kanssasi näyttelyissä ja toimittaisin talousostoksiasi.... Valitsen erittäin hyvin lastesi kengät...»

»Pascal...»

Huomautan häpeissäni:

»Mutta tiedäthän... tiedäthän... jos kehoittaisit ostamaan mustat, kun tahtoisin keltaiset, niin ostaisin mustat!»

Pascalin vaaleat silmät punastuvat luomien kohdalta rajun ilon täyttäminä ikäänkuin kyynelistä. Äkkiä hän purskahtaa nauruun, olkapäät vääristyneinä:

»Lausun tunnustuksen huolettomuudellesi...»

Lisään samaan sävyyn, kiiruhtaen ajatuksen loppuun:

»Ja minä mahtipontiselle innostuksellesi. Ensiksikin sinulla on tänä aamuna ihan sammakon ilme. Sitten sinä pidättelet minua puhumaan itsestäni: tietenkin se huvittaa minua; unohdan sen johdosta jokapäiväiset huoleni: käskyt, järjestelyt, lasten koulutehtävät, postin ja Maximen kaapin, johon hän eilen näki koin pujahtavan...»

»Koi Maximen kaapissa!» huudahtaa Pascal ällistyneellä äänellä.

»Niin, Pascal. Koi Maximen tavaroissa!»

»Pane sinne heti naftaliinia», käskee Pascal.

Mutta katsokaamme vielä hetkinen tätä kevään valtaaman puutarhan nuorekasta, säihkyvää iloa. Pitkiä nurmikenttiä, jonne puiden varjo piirtää samettisia suorakulmioita ja ympyröitä, tätä vielä kasteesta kostean ruohon rehevyyttä, tätä aurinkoa, joka syöksyy kaikkialle, suonteni syvyyksiin asti ja tätä taivasta, jonka viaton sini lempeästi suutelee sydäntäni.

»Pascal, oletko huomannut noita kolmea kurjenpolvikoria, jotka ovat kuin kolme suurta tomaattia salaattilautasella? Entäs tätä uutta soraa, joka panee hampaat kirskahtelemaan, kun sitä vain katselee? Tai näitä kellonmuotoisia lehmuksia... Tunnustele näitä linnoituksen seiniä!»

Pascal vastaa rauhallisesti:

»Se on hyvin rumaa. Mitä tuo hyödyttää? Miehesi ei sitä älyä, emmekä mekään siinä mitään huomaa. Et ole koskaan tutkinut tiilien laatua, pienokaiseni. Maxime näytti minulle eilen niiden erinomaisuutta. Tai sitten porttien puuta? Ei yhtäkään oksaa ole siinä. Katsoppa sitten puutarhan suuntaviivoja, kuinka ne ovat säännölliset. Maxime on erittäin tyytyväinen rakennusmestariinsa.»

»Niin. Tuota sanotaan kauniiksi taloksi. Siinä on myöskin uloke, missä juomme kahvia... Uloke on niin korkea, että minua siellä pyörryttää... Se on oranssipuitten välissä, jotka myöskin ovat kellonmuotoisia... sinisellä, jäätikköä muistuttavalla kivellä...»

»Siinä on kokonaisuutta», väittää Pascal. »Se on sopusointuinen. Se on komea. Ruokasalissa voi päälliseksi neljäkymmentä isoa vatsaa olla kerrallaan päivällisellä.»

Pascal kohottaa nenäänsä ja luo Martinin vernissalla kiilloitettuihin huonekaluihin ja leposohvien samettiin pelästyneen katseen, joka äkkiä sokaistuu kohdatessaan auringon. Hän kiinnittää sitten katseensa johonkin, räpytellen hitaasti silmiään.

»Mitä se tekee. Sinulla on ikkunat, Marceline.»

Riemuitseva ilma laulaa ja huhuilee minulle:

»Niin juuri! Siellä on ikkunat!»

»Olet siis tyytyväinen», sanoo Pascal lopuksi.

»Sano minulle että olet tyytyväinen.»

Nauran Pascalille, nyökkäilen hänelle, vilkuttelen silmiäni, saan hänet uskomaan, hemmoittelen häntä äänelläni.

»Niin juuri, Pascal, niin juuri, minä olen tyytyväinen. Niin juuri, olen tyytyväinen, Pascal.»

Silloin kuuluu kaukaa huutoja ja laukkaamista; koko puutarha on sitä täynnä. Se on kuin kevät olisi tullut kevään keskeen. Lapset syöksyvät vihreälle nurmelle.

»Katso! He ovat vanginneet koko valon!»

Pilvenpatsas on tulossa. Kuulen sen lähestyvän: se kulkee jäätikön, kaidan eteisen yli; se tulvehtii siniseen salonkiin, täyttää talon melulla ja elämällä, kimeillä naurahduksilla ja koirien haukunnalla...

»Niin juuri! Minä olen tyytyväinen, Pascal, epäilemättä, minä olen tyytyväinen!»

Pascal mutisee rukoilevan ja koomillisen näköisenä:

»Sinulla on lapset, Marceline.»