»Hyvä ystäväni, tahtoisin puhua teille.»

Nicolas ja minä olemme tehneet pitkän kävelyn innostuneiden koiriemme ympäröiminä. Pitkin kuumaa tietä olemme saavuttaneet metsän, missä varjo värisee, minne aurinko pujahtaa vain hyppelehtien ja missä suureen varjopaljouteen näyttää satavan valoa. Nyt olemme istahtaneet polun vierelle, joka hiljalleen jatkuu puiden äärettömyyteen.

»Tahtoisin puhua teille.»

Ja sitten vaikenen. Olin tullut tänne hyvin levottomana, huokuen suuttumusta, valmiina tekemään valituksia Pascalista, vetoamaan häntä vastaan, saamaan Nicolasilta kannatusta ja osanottoa mielipahaani.

Tänä aamuna se oli sattunut. Pascal aikoi jättää meidät. Hän tahtoi palata ahtaaseen ja kuumaan kaupunginasuntoonsa, ja minun kävi häntä sääliksi; sydäntäni ahdisti, kun hän jäisi ihan yksin. Tavallisesti Pascalin lähtiessä sydäntäni on ahdistanut myöskin itseni takia, joka olen jäänyt vielä enemmän yksin, mutta tällä kertaa kesä on niin kaunis, ja sieluni niin riemuissaan, etten voi tuntea yksinäisyyttä, muuten en olekaan yksin, vaan minulla on täällä ystäviä... Pascal oli lähdössä; hän piti kädessään vanhaa keltaista matkalaukkuaan, ja vihreä huopahattu oli syvään painettuna päähän.

»Lehtimadon sisälmyksien väri, Pascal!»

Äkkiä hän hellitti matkalaukkunsa ja koettaen laskea pilaa virkkoi hikipisaroiden helmeillessä matalalla otsalla:

»Lapsukaiseni, minun täytyy sanoa sinulle, että olet joutumassa harhateille. Ystävyyttä ei ole olemassa. Se on hyvä sellaisille tyypeille kuin minulle. Tuo kookas nuori mies ei ole ystävä eikä ole tehty ystävien mallin mukaan. Ja sellainen ystävyys murtuu äkkiä, jos annat sen paisua. Saat siitä huolta. Sinä olet liian iloinen. Pian tapahtuu jotakin.»

Panin tämän nuhdesaarnan hyvin pahakseni; se ei ollut ensimmäinen ripitys, mutta toisiin olin voinut välttää suoraan vastaamasta. Tällä kertaa annoin tuiman vastaiskun:

»Sinä et ole pitänyt lukua minusta, Pascal, ja nyt osoitat omituista kunnioituksen puutetta minua kohtaan. Unohdat, kelle puhut. Unohdat myöskin, etten ole enää pieni tyttö, joka juoksee seikkailuihin nenä pystyssä. Osoita minulle se ystävällisyys, että ajattelet minun voivan arvostella miehiä, niin etten luota kehen tahansa, joka osuu tielleni. Jätä kerta kaikkiaan mielestäsi pahat ajatuksesi; ne ovat arvollesi sopimattomia samoin kuin minun ja panettelemasi miehen arvoa loukkaavia...»

Pascal kuunteli minua. Hän sytytti savukkeensa ja sanoi:

»Kylläpä sinä intoilet, Marceline.»

Vimmoissani tempasin häneltä savukkeen ja heitin sen portaitten juurelle.

»Kiellän sinua polttamasta, Pascal, sillä se tekee sinut liian jöröksi. Se tekee pahaa maksallesi ja sielullesi.»

Silloin Pascal sanoi minulle vakavan näköisenä:

»Olen pidellyt sinua sylissäni, kun olit vastasyntynyt. Sinä olit liukas ja kirkuva. Hyväinen aika, kuinka silloin olit ruma, mutta enpä antanut sinun pudota.»

Olin taasen suuttumaisillani, mutta ajattelin, että näkisin jälleen ystäväni Nicolasin, että kävelisimme kedolla ja metsissä, että nauraisimme ja että puhuisimme omista asioistamme; niinpä sain jälleen mieluisia ja lempeitä ajatuksia. Sanoin Pascalille, että kiitän häntä hänen osoittamastaan myötätunnosta ja että pitäisin arvossa hänen neuvojaan. Silloin Pascal kävi pelästyneen ja epäluuloisen näköiseksi Hän virkkoi nuuhkien ilmaa sieraimiinsa:

»Tuo ei ole sinun tapaistasi... Mikä sinun on?»

Läimäytin häntä selkään ja nauroin kohauttaen olkapäitäni; kohtelin häntä kuin hupsua tai suurta tyhmyriä. Sitten juoksimme junalle. Se tuli asemalle, kun Pascal ei vielä ollut ottanut matkalippuaan. Siten välttyi kinastelun uudistuminen. Mutta vaununikkunaan ilmestyivät kalpean sammakonpoikasen hassunkuriset kasvot, jotka koettaen nauraa irvistivät kukon kiekunaa muistuttavalla äänellä seuraavat sanat:

»Lapsukaiseni, olethan varovainen, eikö niin... Muistathan.»

Nyt minulla ei olekaan enää halua kertoa kaikkea tätä Nicolasille; en tahdo tehdä Pascalia naurettavaksi; hän tuntuu minusta pateettiselta ja kaukaiselta; ja sitten... ja sitten...

»Mitä teillä on sanottavana, ystäväni?»

Seuratakseni paremmin ajatusteni kuvaa olen pannut paljaat käteni ristiin polveni ympärille, katseeni häipyessä etäisyyteen. Kuitenkin ollessani kumartuneena itseäni kohti aavistan Nicolasin kasvojen ilmeen, hyväntahtoisten, kysyvien kasvojen, jotka ennakolta hyväksyvät kaikki toisten ajatukset. Niin, kuinka nuo kasvot ovatkaan ystävälliset, selkeät ja vilpittömät! Syvennyn tutkimaan häntä tässä epätodellisuudessa, missä tapahtumat elävät toisen kerran unelmamme silmissä. Tosiaankin Pascal on hupsu epäillessään näiden kasvojen vilpittömyyttä...

»Hyvä ystävä...»

Ah, kuinka hyvin näenkään tyhjyydessä, jota tähyän, peräkkäisten ilmeitten vaihtuvan lyhyin nykäyksin Nicolasin piirteillä... Minunkin kasvoilleni kohoaa äkillinen värähtely.

»Kuunnelkaa minua. Luotan teihin täydellisesti. Olenko oikeassa?»

Tällä kertaa katson todellista Nicolasia kääntyneenä häneen päin ja ahdistaen häntä suoraan edestä. Hän punastuu hiukan, on yllätetyn ja hetkisen aikaa huolestuneen näköinen ja kiinnittää sitten jälleen kirkkaat silmänsä minuun.

»Luonnollisesti. Miksi tämä kysymys? Mitä te epäilette?»

»Tosiaankin, mitä saatan epäillä? Mistä aion puhua tämän vilpittömän katseen edessä?»

»Kun Pascal, ystäväni... sanoo...»

Soperran epäselviä sanoja.

»Pascal?» toistaa Nicolas ja nauraa. »Serkkunne Pascal on kuin vanhapiika, ja hänellä on kahden markan romaanin ajatuksia. Hän sanoo, että liehakoin teitä eikö niin, ja että joudumme turmioon...»

Nauran myöskin, täynnä äkillistä hilpeyttä.

»Sehän on kauheata! Pyydän teiltä anteeksi hänen puolestaan. Pascalilla on päähänpistoja!»

»No niin», jatkaa Nicolas hiukan hengästyneenä, »tehän ette usko sitä mahdolliseksi! Sehän olisi vihoviimeistä moukkamaisuutta! Kuinka hän kehtaakin lausua teistä sellaisen ajatuksen, että...»

Hän keskeyttää, leikaten ilmaa laajalla, suuttumusta ilmaisevalla kädenliikkeellä.

»Älkäämme puhuko siitä enää. Ei, rouva. Te olette suonut minulle kunnian päästä hiukan osalliseksi luottamuksestanne ja ystävyydestänne; koettakaa uskoa, että olen sen arvoinen.»

Auringonvalon välähdykset suomivat väriseviä lehtiä, kattavat kultavirroilla suuret ruskeanpunaiset kummut. Nicolasin kasvot joutuvat sivumennen niiden valosta osallisiksi; katselemme toisiamme kasvoista kasvoihin raikkaassa, syvällisessä riemussa.

»Pyydän teiltä anteeksi, ystäväni, että olen näin puhunut!»

Kätemme ovat tavoittaneet toisensa. Se on vilpitön, vankka ja lyhyt puristus.

Nicolas lisää hetkisen vaitiolon jälkeen:

»Ah, ei, asianlaita ei ole niin... Se ei olisi säädyllistä... Christine... teidän miehenne... tämä ehdoton vapaus... ja tämä hyvä ystävällinen maa, joka luottaa meihin... Ei!»

Hän toistaa pääpiirtein niiden ajatuksien paljouden, jotka tunkeutuvat sieluuni; niinpä vapisen ilosta, kasvot järkytettyinä, nauttien hetken puhtaasta kirkkaudesta; sydämeni lyö nopeasti ja lujasti.

Nicolas katselee minua hymyillen, silmät kokonaan nuoruuden ja iloisuuden piirteitten kehystäminä.

»Toverini on siis tyytyväinen?»

Tahtoisin sanoa paljon asioita, mutta niitä on liikaa; epäröin, joudun hämilleni ja tulkitsen innostukseni seuraavin sanoin, kädet ristissä ja kauttaaltani väristen:

»Ah! Voimme vielä juosta ja nauraa yhdessä!»

Ja saadaksemme siitä varmuuden purskahdamme yhtaikaa nauramaan ja nousemme ponnahtaen pystyyn. Koirat, jotka olivat ajamassa riistaa, tulevat takaisin hengästyneinä, silmät loistavina. Rotkojen pitkät rinteet kutsuvat meitä; juoksemme varjosta valoon vihantojen lehvien ja auringon pieksäminä, nuoruutemme ja ilomme kiihkeässä tahdissa.

* * * * *

Säteilevä ilta tulee voittoisana sisään avoimista ikkunoista; kirjoitan Pascalille. Voitonriemu käy kirjeeni jokapäiväisyyden lävitse... Ah, Pascal parka! Hänpä ei tunne sitä varmuutta ja iloa, joka koituu ystävän omistamisesta ja siitä, että voi häntä käsittää ja häneen nojautua!

»Sää on edelleenkin suurenmoinen. Ihan sataa luumuja ja aprikooseja; lapset kaipaavat sinua kovasti; herttaiset Pennesit lähettävät sinulle tuhannet terveisensä...»

Pascal, vanha auttavainen ja uskollinen ystäväni... Mutta kuinka hän onkaan jo kaukana, usvaan kadonneena...

Maxime ei ole tänä iltana hyvällä tuulella. Asiat eivät varmaankaan ole sujuneet itsestään tehtaissa. Hänen kaulansa on turvoksissa, ja hänen otsasuonensa ovat pullistuneet. Hän on juonut paljon viiniä; hänen ihonsa on punasinervä. Tavallisesti pelkään kuin lapsi, joka tahtoo paeta, kun Maxime näin puhuu itsekseen, hyvin kovalla äänellä minulle, seinille, asioille, tyhjälle... Hän kiihtyy, kääntyy käsitteiden tapahtumien, voimien puoleen, joita hän ei voi ottaa niskasta, heittää maahan ja polkea jalkoihinsa; hän murisee uhkauksia ja sättimisiä. Silloin on aika tehdä itsensä ihan pieneksi ja kadota, jottei havaitsisi joutuneensa näiden jättiläisten väliin, kun ne taistelevat eduista, joihin minä en ole osallinen...

Mutta tänä iltana minua varjelee ja suojelee lumous. Olen haavoittumaton, eivätkä taistelusta sivuun singahtaneet iskut voisi minua tavoittaa. Kuulen Maximen jupisevan raivoaan; usva verhoaa hänetkin vaippaansa; hän on kaukainen, epätodellinen... Melkeinpä tahtoisin hymyillä tälle kummalle metelille...