Kirkkomäellä vietettiin juhlia.

Väkeä kuhisi juhlakentän ulkopuolella melkein runsaammin kuin itse kentällä.

Siellä, pitkin maantietä ja näreikköä, huvitteli huoleton nuoriso, olipa joukossa vanhempiakin vuohipukkeja. Pehmeiden mättäiden ympärille oli kerääntynyt miesjoukkoja läiskimään korttia. Kauempana metsässä pulputti valtava pullo, josta näppärä suutari myyskenteli vedellä miedonnettua jumalanviljaa. Ja kauppa kävi, koska illemmalla näkyi muutamia punottavia kasvoja ja hieman horjahtelevia jalkoja.

Tämä osa yleisöä ei muuta kuin pistäytyi juhlapaikalla, kaikki eivät ehkä tehneet sitäkään.

Kauppa kävi itse kentälläkin. Limonaadipullojen korkit paukahtelivat, soppalautaset kilisivät, ja mahtavat kahvipannut tyhjentyivät ja täyttyivät taas tuotapikaa. Tavantakaa saarnaajat puheittensa lopussa kehottivat yleisöä muistamaan pakanaraukkoja ostamalla runsaasti kentällä olevia ravintoaineita, mutta välttämään sivumyyjiä, joita oli kentän ulkopuolella, sillä »he eivät palvele meidän kallista asiaamme», kuten sanat kuuluivat. Ja yleisö teki työtä käskettyä, söi, joi, kokosi kolehtia; yhdistyksen kassaan vieri tasaisena virtana kolikoita, ja ulkomaiset pakanaraukat iloitsivat ja tanssivat telttojensa edessä.

Mutta ne kotimaiset pakanat, jotka kulkivat synnin teillä pitkin näreikköä ja nurmia, armahtivat köyhiä sivumyyjiä ostamalla heiltä mitä nälkänsä ja janonsa sammuttamiseksi tarvitsivat.

Niin oli kaikilla lopultakin hyvä mieli ja täysinäinen vatsa.

Ja kaiken tämän, hyvän ja pahan, mustan ja valkoisen yläpuolella kaareutui heleänkirkas, lämmin taivas, joka lempeänä ja sovittavana hymyili lastensa iloille ja suruille, pyrkimyksille ja erehdyksille...

* * * * *

Jaakkola ja Lyyli istuivat kivellä saarnastuolin lähellä.

Lyyli oli heti huomannut Heikkilän. Hän istui aivan saarnastuolin edessä, seurasi tarkkaavasti sanan julistamista ja lauloi väsymättä kimeällä äänellään. Hän näkyi olevan saarnamiesten hyvä tuttu, koska yksinomaan niiden kanssa jutteli ja seurusteli. Kun tuli päivällisaika, meni hän saarnaajien kanssa pappilaan päivälliselle.

Sieltä tultuaan hän istui entiselle paikalleen.

Mutta mitä nyt?

Lyyli kurkottui tarkemmin nähdäkseen. Eikö se ollut Heikkilä, joka parhaillaan kiipesi pönttöön? Aikoiko se todellakin puhua?

Lyyli sävähti punaiseksi ja painoi katseensa maahan kuullessaan Heikkilän alettavan. Puhe oli lyhyt, mutta puhujalla tuntui jo olevan hieman saarnanuottia ja -tottumusta, mistä sitte liekin ne saanut. Hän kertoi synnissä ja pimeydessä vaeltaneensa hänkin, mutta tulleensa viimein herätykseen ja ylisti onneaan ja autuuttaan.

Lyyli nosti arkaillen silmänsä ja tuijotti ihmeissään Heikkilään, joka juuri lopetti.

Heikkiläkin huomasi hänet, astui tyynesti hänen luokseen, tervehti ja istuutui hänen viereensä.

Jaakkola oli mennyt Mattilan kanssa katsomaan hevosia, joten he joutuivat olemaan kahden.

— Ei mutta sehän on hauskaa, että sinäkin olet täällä, sanoi hän Lyylille. — Joko sinä olet alkanut tulla synnintuntoon?

Lyyli sopersi jotain vastaukseksi eikä tietänyt minne olisi katsonut. Hän hypisteli sateenvarjonsa kahvaa ja vilkaisi nopeasti Heikkilään ikäänkuin itsekseen ihmetellen, oliko tuo sama mieskään. Oliko hänessä todellakin tapahtunut täysi muutos vai kiusaako se häntä tahallaan? Ei, täyttä tottaan näytti tarkottavan.

Heikkilän katse lipui Lyylin käteen, ja nähdessään sormuksen tämän sormessa hän hätkähti.

— Oletko sinä kihloissa?

Lyyli katsahti häntä lujasti silmiin ja virkkoi lyhyesti:

— Onko se sitte mikään ihme?

— Ei suinkaan, kiiruhti Heikkilä hieman hämillään vastaamaan. — Mutta olen ollut matkoilla, niin etten ole ennen siitä kuullut. Onneksi vaan! — Ja kenen kanssa? Hänenkö?

Hän viittasi päällään Jaakkolaan, joka Mattilan kanssa puheli tarjoilupöydän ääressä.

Lyyli nyökkäsi myöntävästi.

— Hyvä mies, mutta taitaa olla suruton. Sitä suuremmalla syyllä on sinun siis antauduttava synteinesi armolle alttiiksi...

Hän pysähtyi ja näytti aprikoivan jotain mielessään.

— Viime kerralla tavatessamme, jatkoi hän sitte äkkiä, — olin rauhaani vailla, mutta nyt olen sen saavuttanut. Kuinka on sinun laitasi?

Lyyli säpsähti. Siinä se oli. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että tuo mies oli osannut hänen sydämeensä. Hänen rintaansa kalvoi levottomuus. Ensi aikoina hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta päivä päivältä se oli kasvanut. Olihan hän paljonkin ajatellut mennyttä suhdettaan Heikkilään ja tulevaisuuttaan Jaakkolan emäntänä, mutta näin jyrkässä muodossa se ei ennen ollut hänen mielessään esiintynyt. Hänen rauhansa! Se oli mennyttä, ja hän aavisti hämärästi, miksi se oli mennyt.

Hän ei vastannut.

— Sinun on kaduttava ja pyydettävä anteeksi. Muuten et rauhaasi saavuta. Tietääkö hän — Heikkilä katsahti Jaakkolaan — mitään siitä meidän välisestämme?

Lyyli vilkaisi hämillään ympärilleen peläten, että joku kuulisi heidän keskustelunsa, mutta lähellä ei ollut ketään. Hän toivoi, että Jaakkola pian tulisi ja vapauttaisi hänet tämän miehen seurasta.

— Ei.

— Vai ei vielä. Minusta kuitenkin tuntuu, kuin sinun velvollisuutesi olisi se hänelle ilmottaa.

Lyyli nousi hätääntyneenä. Pois täältä, ajatteli hän, ennenkuin mitään ikävää tapahtuu. Oliko tuo mies hullu? Mitä hänen asiansa enää häntä liikuttivat?

— Oletko _sinä_ sitte niin avomielinen, lausui hän katkerasti, — ja täytätkö _itse_ joka kohdassa velvollisuutesi?

Hän riensi vastausta odottamatta Jaakkolan luo ja näki, miten Heikkilä jäi istumaan pää kumarassa ja tuijottamaan eteensä ikäänkuin jotain erinomaisen tärkeätä ja monimutkaista ongelmaa miettien.

— Sellainen pappi siitä Heikkilästäkin on tullut. Kuka olisi uskonut? Monet lystit kuuluu aikoinaan pitäneen, virkkoi Mattila.

* * * * *

He lähtivätkin sitte kohta kotimatkalle. Molemmat istuivat ajatuksissaan. Jaakkola imi sikariaan ja antoi hevosen juosta tasaista hölkkää.

Lyyli mietiskeli Heikkilän äskeisiä sanoja. Olihan hänen velvollisuutensa tunnustaa kaikki Jaakkolalle, sillä eihän hänellä saanut olla, niin hänestä tuntui, mitään salattavaa tulevalta mieheltään. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Hän pelkäsi ja vapisi tämän kysymyksen edessä. Hän oli kerran nähnyt tuon vierellään istuvan hiljaisen miehen suuttuvan. Olisiko hänellä oleva voimia kestämään sitä hetkeä, jolloin tuo vihan myrsky ryöpsähtäisi häntä vastaan.

Katua? Mitä katua? Eihän hän kenellekään ollut pahaa tehnyt. Enintään katua sitä, että oli langennut arvottoman miehen syliin. Mutta hän oli ollut nuori ja verevä eikä käsittänyt sitä niin suureksi synniksi. Eikö tuolla toisella, hänellä, joka nyt saarnaili ja sekaantui vieraiden ihmisten asioihin, ollut syytä enemmän, tuolla, jolle hän ei ollut ensimäinen, tokkopa viimeinenkään! Miksi hän yksin oli joutunut tällaiseen välikäteen, miksi hän särkisi onnensa? Hyvä jumala, mitä tästä lopuksi tulee!

He ajoivat parhaillaan kylän kauppiaan ohi.

— Muistatko vielä, kun kerran pikku tyttönä puodista palatessasi kylän poikaviikarit rosvosivat ja söivät suihinsa sinun vehnäsesi ja sinä istuit tuossa ojan reunalla itkien, kun et tohtinut tyhjänä kotiin mennä?

Lyylin täytyi hymyillä.

— Ja miten sinä, joka silloin jo olit iso poika, pelastit minut pulasta.

Muistihan hän sen. Jaakkola, joka oli menossa puotiin, oli, kuultuaan asian, ensin kurittanut poikanaskaleita ja sitte ostanut hänelle uuden määrän vehnäsiä.

— Kuka silloin olisi uskonut, että me joutuisimme yhdessä ostoksille useamminkin, sanoi Jaakkola myhäillen.

He nauroivat vanhoille muistoilleen.

— Minä pidin jo silloin sinusta, mutta sinä olit aina niin totinen ja jäykkä, että melkein pelkäsin sinua.

— Ja minä taas tuumailin, että sinä vielä panet monen pojan pään pyörälle. Ja panitkin minun!

Jaakkola puristi häntä polvesta. Lyyli painautui lähemmäksi Jaakkolaa lausuen verkkaan ja hiljaisella äänellä:

— Ja sinä olet aina, aina pitävä minusta ja seisova rinnallani. Vaikka mikä hyvänsä meitä uhkaisi.

— Mikä meitä saattaisi uhata! vastasi Jaakkola lämpimästi, kiristi ohjaksia ja antoi hevosen lentää ripeätä ravia.