Niin se kävi.

Parin päivän kuluttua he menivät kihlamarkkinoille.

— Mitä siitä viivyttelystä. Kun se pitkistyy, niin se mutkistuu, ja sitä minä en tahdo, oli Jaakkola päätellyt.

Nousi hälinä kylässä. Kielet kävivät, puhelimet kilisivät, ja muijilla oli taajaan kahvikekkereitä.

Ajatelkaas sentään!

Ja Mäki-Uotilan emäntä läiskäytti kämmenellä reiteensä ja purpatti kuin papupata:

—... Sus siunatkoon! Vai naimisiin. Mies on järkensä menettänyt, hän on joutunut tuon kiemailijan pauloihin. Tai oikeammin hänen talonsa, sillä sitä se kai himoitsee. Ja veljesi... hän on niin syntiin vaipunut... että naimisiin.

— Älä, älähän nyt... koki isäntä tyynnyttää.

— Mitä? Enkö saisi puhua? Mitä hän vaimolla tekee, semmoinen jöröjukka? Hän on tullut yhtä höperöksi kuin sinäkin.

— Niin kai, myönsi isäntä kiusaantuneena ja pakeni emännän sanatulvaa heinäpellolle.

Emäntä ei oikeastaan tarkottanut sitä, että miehensä hänet naidessaan olisi ollut höperö, mutta kun se kerran kiivastuksissa tuli sanotuksi, olkoon ja menköön!

Veljekset tapasivat toisensa tiellä.

— Minäkin tästä sitte aion akottua, myhäili Jaakkola. — Mitä sinä siitä arvelet?

— Minä? Mitäpä minä...

— Ei se taida kaikille olla mieluista, tämä minun naimiseni, jatkoi Jaakkola hyväntahtoisesti, sillä hän tunsi veljensä vaimon riuskan ja äkkipikaisen luonteen.

— No, mitä niistä... akkojen puheista, vastasi veli alakuloisesti, aavistaen mitä toinen tarkotti. — Olkoon onneksesi vaan!

Jaakkolan tuli melkein sääli veljeään nähdessään tämän hartiat hieman kumarassa ja veltoin askelin menevän heinäväkensä luo.

— Kullakin oma ristinsä! hymähti hän.

* * * * *

— Joko kauppias on kuullut? huudahti postimies jo ovelta. — On se hassua!

— Mikä hassua on? Sinä itse, pitäjän juorukello! kivahti sattumalta puodissa oleva Mattila. — Niin sen pitikin käydä ja sillä hyvä.

Kauppias nauraa hörötti.

— En olisi uskonut Jaakkolassa olevan niin paljon pontta ja miestä, mutta tyynessä lammessa ne kalat sittekin näyttävät kutevan.

* * * * *

Toiset palvelijat olivat ensin ihmeissään. Sydämestään he sentään iloitsivat Lyylin onnesta, sillä he pitivät hänestä.

Pieni, hiljainen Mari katseli Lyyliä pyörein, loistavin silmin, ja Hilma, joka ehkä hieman kadehtien alkoi huomata, ettei hetkellinen ilo ja kiintymys tuotakaan aina parhaita hedelmiä, pyöräytti häntä vallattomasti ympäri pirtin lattiaa.

— Myönnä, että yhtäkaikki olin oikeassa. Hän killaili ja kaarteli sinua ja sinä häntä jo pitkät ajat!

— Ole hupakoimatta! hymyili Lyyli.

— Totta, totta, kyllä minä sen näin. Minulla on tarkka silmä näissä asioissa.