Kauniita, heleitä heinäpäiviä...

Jaakkola aikoi ensi yönä kaataa viimeiset heinänsä. Piti pitää kiirettä, etteivät joutuisi sateen jalkoihin.

Väki tuli illalliselle. Hän määräsi sille huomisen päivän työt ja sanoi Lyylille, joka tuli häntä vastaan pihalla:

— Viitsitköhän sinä tuoda minulle kahvia puoliyön ajoissa, se maistuisi hyvältä siellä pellolla.

Lyyli katsahti iloisesti häneen.

— Mielelläni, eihän tällaisina keveinä, valoisina öinä tee unikaan kiusaa.

Mattila, joka myös oli menossa yöksi konetta ajamaan, kulki juuri ohi ja huusi maantieltä:

— Ei, ja vaikka tekisikin, ei kuitenkaan ehdi nukkumaan. Heinä valmistuu, että humu kuuluu. Jos tällaista kiirettä olisi aina, ei ehtisi kuolemaankaan.

Yö oli lämmin ja tyyni.

Hieno, pehmeä sumu teki hämärän vieläkin salaperäisemmäksi.

Kuului ainoastaan koneen yksitoikkoinen sätkytys, hevosten hiljainen korskunta ja ruisrääkän alakuloinen valitus.

Jaakkola, Jaakkola, tuntui se hyrisevän, mitä hulluja tuumia sinä päässäsi haudot? Heitä ne pois, pois! Katso, kaikki katoo kerran, onni, elämä, sinä itse. Sinä itsekin yövyt kerran iäisyyteen, menet etkä ikinä palaa, et palaa. Mitä siis sillä väliä, kuinka elämänsä elää, ilossako vai murheessa! Työ on ainoa, jota ihminen ei voi välttää, ainoa, mikä muokkaa hänet kelvolliseksi siirtymään iäisyyteen. Hämärä on vaarallinen toveri, se hellyttää naisen sydämen, miehen mielen. Mutta kaikki katoo kerran. Varo, Jaakkola...

Hän silmäsi peltotielle.

Jo näkyi tien käänteessä häilähtävän valkoinen liina. Vaalea olento liikkui hämärässä, veräjä aukeni ja sulkeutui hiljaa paukahtaen, ja pitkin piennarta läheni Lyyli nopein askelin, kevyenä ja norjana.

Jaakkola pysäytti hevoset metsän reunassa saran päähän ja antaakseen niiden vähän hengähtää pani ne liekaan. Itse hän istuutui pientarelle odottamaan ja silmäili tyytyväisenä uljasta heinäpeltoaan, samalla seuraten syrjäkatsein Lyyliä, joka hiljaa hyräillen saapui.

— Tulin varemmin kuin määrä oli. Äiti kävi minua tapaamassa, ja kun sattui sama matka, läksin hänen seurassaan. Ei taida sentään haitata, vaikka aikaisemminkin saa kahvitilkan. Ja pysyyhän se sitäpaitsi lämpimänä pitemmänkin aikaa näiden varustusten sisällä.

Hän istuutui vastakkaiselle ojan reunalle, avasi korin ja otti sieltä esiin kahvikannun.

— Vai kävi äitisi siellä. Hän on vielä reipas ja terve ihminen. Sopisi hänen useamminkin pistäytyä meillä, puheli Jaakkola kahvia juodessaan.

Lyyli solmieli apiloista kukkakimppua, ruisrääkkä veteli pitkäveteistä virttään, ja hevoset syödä rouskuttivat heinää.

Ei kumpikaan puhunut. Hiljaisuus kaartui heidän ympärillään ja lauloi heidän sydämissään.

Jänis tulla kyyhötti metsästä pellolle, loikki hiljalleen muutamia askeleita ja keikahti takajaloilleen istumaan kuullessaan hevosen hirnahduksen.

— Katsohan!

Jaakkola viittasi kädellään.

Lyyli kääntyi ja hymyili. Hän oli ottanut liinan päästään, ja hänen kaunis, täyteläinen niskansa oli ihan Jaakkolan silmäin edessä.

Hän vihelsi hiljaa, jänis löi käpälällä korvaansa, kuunteli ja luimisteli, huomasi heidät, hypähti säikähtyneenä sivulle ja painui tasaista hölkkää metsään takaisin.

Jaakkola oli kiintynyt tuijottamaan tuota päivän paahtamaa, hiuskiehkurain kiertämää niskaa ja melkein säpsähti, kun Lyyli kääntyi ja virkkoi:

— Menipäs.

— Mikä? Niin... jo... meni kultansa luokse, vastasi hän hajamielisesti, kuin unesta heräten.

Lyyli naurahti hilpeästi.

— Jopa kai se sinne meni.

Hän nousi lähteäkseen ja seisoen ojan pohjalla alkoi kumarassa laittaa koriaan kuntoon. Jaakkola seurasi altakulmain hänen liikkeitään.

Miten se kävikään. Ojentuessaan suoraksi hän äkkiä horjahti, Jaakkolan kädet kiertyivät hänen vyötäisilleen, ja hän liukui Jaakkolan syliin, ennenkuin aavistikaan.

He hengähtivät syvään ja katsoivat toisiinsa hämillään, säikähtynein silmin.

Jaakkola, jonka huumasi nuoren ruumiin lämpö ja raikkaan ihon pyörryttävä tuoksu, puristi yhä lujemmin häntä itseensä ja hoki hiljaisella äänellä:

— Lyyli, Lyyli...

— Päästäkää minut, voi päästäkää!

Jaakkolan silmät etsivät Lyylin silmiä, ja Lyylin rinta puristui hänen rintaansa vasten. Äkkinäisellä liikkeellä Jaakkola kumartui Lyylin puoleen ja suuteli häntä.

Lyyli voihkasi hiljaa, painautui kiinteästi Jaakkolaa vasten ja puri hampaansa hänen huuliinsa. Sitte hän retkahti hervotonna taaksepäin lyöden päänsä pientarella olevaan kiveen.

Jaakkolan kädet heltisivät otteestaan, ja hän tuijotti huumaantuneena häneen. Lyyli makasi kuin kuollut; kohoileva rinta vain ahmi ilmaa.

Jaakkola katsahti hämmennyksissään ympärilleen. Mitä nyt?

Yön kostea henki jäähdytti hänen kuumia ohimoitaan. Hän alkoi selvitä huumauksestaan. Se, mikä kuohui hänen veressään ja kohisi hänen hermoissaan, terveiden, voimakkaiden aistien hurja ajo, tyyntyi vähitellen. Sijalle tuli suloinen rauha ja syvä kiitollisuus Lyyliä, maailmaa, kaikkea kohtaan. Hän on minun, elämä tuntuu ihanalta ja maailma kauniilta, riemuitsi hänen sydämensä.

Lyyli oli solunut hänen sylistään, niin että jalat olivat ojassa ja pää pientarella. Hän kumartui Lyylin viereen, kohotti hellävaroen hänen päätään ja silitti kömpelösti hänen hiuksiaan.

— Kas, mitä sinä nyt... puheli hän kuin lapselle, joka on loukannut itsensä ja jolle ei tiedä mitä tehdä. — Avaa toki silmäsi, Lyyli... minä tässä olen... eihän se mitään, kuule... minun syytäni kaikki... mutta minä pidän sinusta niin kovin, Lyyli...

Lyyli kohottautui verkalleen istumaan, katseli hämmentyneenä ympärilleen, punehtui ja sitaisten liinan päähänsä nousi ja läksi ääneti astumaan kotiin päin.

Jaakkola tähyili hänen jälkeensä, kunnes näki hänen häipyvän hämärään, ja rajaton, hiljainen riemu täytti hänen sydämensä.

* * * * *

Ruisrääkkä oli vaiennut, yö oli salaperäisen äänetön. Kone vain soitti yksitoikkoista säveltään.