Oltiin heinässä.

Jaakkolan väki, joka aamulla varhain oli eväineen lähtenyt kaukana olevalle heinäpellolle, oli päässyt päivälliseltä.

Lyyli korjaili ruuan tähteitä, huuhtoi läheisessä lähteessä astiat ja sammutti tarkoin tulen padan alta.

Miehet olivat heittäytyneet ruokalevolle mikä minnekin. Vanhemmat naiset istuivat makasiinin sillalla ja huojutellen itseään juttelivat kaiken maailman asioita. Tytöt kerääntyivät kedolle makasiinin katveeseen, ja heidän seuraansa liittyi nuorempia miehiä tarinoimaan ja vehkeilemään.

Jaakkola lojui vähän edempänä heinäkarheen päällä auringon paahteessa. Hän makasi velttona selällään, hattu silmillä, tirkistellen sen reunojen alitse korkealla kaartuvaa, pilvetöntä taivasta, ja aprikoi.

Paarmat ja hyttyset surisivat. Hevoset purra rouskuttivat makeata heinää. Kuului hiljaista puhetta, kuorsahtelua ja silloin tällöin vallatonta naurun tyrskettä.

Hän ei kesämatkansa jälkeen tuntenut itseään oikein tyytyväiseksi eikä oloaan miellyttäväksi niinkuin aina ennen. Joku omituinen yksinäisyyden tunne oli vallannut hänen mielensä. Miksi ponnistella ja mitä varten elää? Vuodet tulevat ja menevät toistensa kaltaisina tuomatta mitään muutosta tähän yksitoikkoisuuteen. Mitä varten siis tehdä työtä ja hiihtoa aamusta iltaan? Vierisihän elämä omiakin aikojaan hiljalleen eteenpäin.

Hän painoi hatun syvemmälle silmilleen, aurinko paahtoi tukahuttavasti.

Näin ei voinut eikä saanut jatkua. Hän oli päättänyt muuttaa leikin todeksi: ottaa emännän itselleen. Senkö lempoa tässä suotta rehkii ja raataa! Sukulaisten hyväksi! Hän tiesi hyvin, että ne mielellään soisivat hänen elävän ja kuolevan vanhanapoikana, jotta sitte saisivat periä hänet. Mutta eipäs! Naimisiin tämä poika menee, että rytisee... Hän olikin jo muutamia katsastellut, vaikka ei vielä mieleistään löytänyt. Useimmat tyttäret eivät muuta kuin kamarissa istuisi, juhlilla laahaisi ja muotilehtiä tutkisi, korkeintaan keittokirjan kimpussa hyörisi... Niinkuin sekin Kulmalan Maiju, jota hänelle jo kauan oli toimiteltu. Hän oli äsken käynyt siellä asialla. Miten se hymyili ja kiemaili — sen taidon ne kyllä osaavat, peijakas! — miten se muka sulhastensa runsautta kehuakseen liverteli: »Niin... ja sitte pistäydyin samalla matkalla vielä tervehtimässä muuatta vanhaa, hyvää ystävääni, joka niin hartaasti oli pyytänyt minua edes hetkeksi tuomaan päivänpaistetta hänen poikamieskotiinsa. Sieltä jäi mieleeni kaksi niin kaunista muistoa, arvatkaahan! Toinen: kun kaaduin pyörältä, mutta hän ennätti temmata minut syliinsä, niin että molemmat kierähdimme maantienojaan, ja toinen: kun lintu laulaen lensi makuukamarini avoimesta akkunasta sisään. Ajatelkaahan!...» Hyi saakeli! Ikäänkuin hän ei avosylin takertuisi ensimäisen miehen kaulaan, jos tämä vain voisi tarjota hänelle huolettoman tulevaisuuden. Ei sellaisista hepsakkeista ole mihinkään. Työtä pitää osata ja viitsiä tehdä... Niinkuin tuo Lyyli esimerkiksi, siinä on herttainen ja työteliäs ihminen...

Makasiinin luota kuului kimakka kirkaisu ja hillitön naurun remahdus.

Hän käännähti vatsalleen ja kohotti laiskasti päätään. Renki Ville oli saanut paarman kiinni ja vaivihkaa soluttanut sen Hilman niskaan.

— Voi pahus, minkä teki! nauroi Jaakkolakin.

Hilma hyppi ja kirkui, toiset huusivat ja nauroivat.

Hilma koetti käsin saada sitä pois, mutta lopulta hänen täytyi pujahtaa makasiinin taakse vapautuakseen kiusanhengestään. Hetken kuluttua hänen onnistui kaataa mitään pahaa aavistamattoman Villen niskaan kiulullinen kylmää lähdevettä. Ville ponnahti pelästyneenä pystyyn, kiroili ja pyristeli.

— Ota kiinni, jos saat! huudahti Hilma ja kirmaisi pakoon.

Ville karkasi perässä. Syntyi kiivas kilpajuoksu. Hilma härnäili ja kiusotteli, kunnes kompastui ojaan tiheän timoteiheinän taakse...

Jaakkola nousi ja rupesi valjastamaan hevosia niittokoneen eteen.

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, kiskotellen, haukotellen. Kohta alkoi viikate suhahdella, harava laulaa ja niittokone sätkyttää.

Hän oli katsellut ja mielessään punninnut Lyylin hyviä ominaisuuksia. Joka päivä seurasivat hänen katseensa hyväillen ja arvostellen Lyyliä, hänen liikkeitään ja hommiaan. Lyyli oli arvatenkin sen huomannut, ensin se oli punastellut ja aristellut, mutta vähitellen kai tottunut hänen äänettömään tarkasteluunsa, koska toisinaan oli iloisesti, jopa rohkeastikin hänelle hymyillyt.

Totta olikin, Lyyli oli huomannut Jaakkolassa heränneen mielenkiinnon, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Kaipasihan hän toveria ja rakkautta. Tuon vakavan, hiljaisen miehen turviin voisi kuka nainen tahansa antautua. Hänestä voisi saada todellisen ystävän, jonka kanssa uskaltaisi elämään astua... Hän vilkaisi taakseen, kun koneen rätillä alkoi kuulua lähempää... Mutta eihän hän minulle kuulu, vaan jollekulle toiselle, onnellisemmalle, jatkoi hän ajatuksiaan... Miksei hän saata olla yhtä huoleton ja suruton kuin tuo Hilma, joka on unohtanut keväisen tukkipoikansa ja palannut takaisin Villen pariin? Se sittenkin taitaisi olla paras elämän osa, löytää ilo ja tyydytys jokaisesta haihtuvasta hetkestä...

Mutta ei, hänen luonteensa ei soveltunut sellaiseen elämänlaatuun, se oli siihen liian jäykkä ja umpimielinen.

Hän kuuli koneen sätkyttävän aivan takanaan ja tunsi Jaakkolan katseiden hivelevän ruumistaan, mutta hän ei viitsinyt kääntyä, vaan antoi haravan sitä vihaisemmin soida. Katselkoon, ajatteli hän, tällainen minä olen!