Verestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten keskuudessa Margareeta eteni tänä syksynä ja talvena aina Uudelle Joelle asti, — oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti ajanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä hän ei ollut ennemmin käynyt kuin kerran, ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä kokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa taistelussaan elämisensä puolesta unohtaneet jokapäiväisiin ponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää luottaneet niininkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä auttaa paremmin kuin vanhatkaan, ja siksi Margareetan oli nyt niin vaikea saada uutta kylvöä idulle.

Hänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi, entistä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja tuskansa nosti kukkuroilleen. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä talvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät kiskoi aivan paljaiksi. Vienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut hiihtonsa aina tänne asti, missä sen yleensä ei ollut tapana liikkua. Vallattomina ja säälimättöminä nämä oudot miehet olivat kannattaneet lappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie minkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat ja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset. Mutta kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin, että he mäelle patsaiden huippuun rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat, joita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia vuotuisia verottajiaan pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät, että Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa saataviaan perimään — ja mitä heille silloin annetaan? Eivät ne taas ilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten ajoporojen selästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet. Siitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten vihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä kodissaan. He pudistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat edes takaisin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan istuessaan jalat ristissä lieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, mutta itkua teki kurkku.

Mutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella, kompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä saaneet vähän viinaa, kipenen kukin, mutta siitä oli heidän heikko luontonsa kiihoittunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat ryöstäjille kantaneet kintaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja suopunkinsa vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin he olivat panneet likoon ja kärttäen seuranneet ryöstäjiään aina tunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä täyteen he hoippuilivat nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta tai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.

Mutta toiset vielä valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden ulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä kinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä, ja nämä olivat pieksemällä ja pihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi heidän nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat lappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä suorastaan vastustellakin, ja nämä olivat siitä syystä heitä keihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että verta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten karvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta hoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän toivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja avusta. Mutta he eivät tahtoneet häntä kuulla, eivätkä hänen sanansa nyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut uusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti ahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtä hyvin heitä vanhat seidat suojelivat, ja ehkä paremmin.

Vainolaiset olivat lähteneet saaliineen, mutta heidän lähdettyään oli kuiva pakkanen sulanut kosteammaksi, ja seesteiselle, vaaleanharmaalle taivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä vasten tuuli oli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla, ja ennen pitkää kiersi vihainen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän pyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä lappalaisakat kantoivat kinoksiin uupuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja vuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskain, epätoivoisin mielin he hankkiutuivat levolle. Margareeta piti suurimmassa kodassa, johon hän oli asettunut asumaan, iltarukousta, kehoittaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, mutta kukaan ei hänen sanojaan kuunnellut.

Silloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja ääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina korviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja raskaat askelet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet auki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien nukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille ja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät peloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille ja kääriytyivät hätääntyneinä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä tylsästi uusia vieraitaan.

Nämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia veronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille tulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja kuivaamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää kuin jos näitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Mutta vähän jäljemmässä kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä, roteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven sepo selälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti leikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta lakeen asti ja pyöritteli häntä sitten kuin kerää pari kertaa kämmentensä välissä ja laski hänet kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen pölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita jääpuikkoja hän viskeli ympäri kodan, seinämillä kekottavain lappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät sill'aikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että lappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli leveään hymyyn.

— Niin, tuhat tulimmaista, — hän puhui sitten tovereilleen, — se oli aika rytyilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut, ja saivatpa taas kerran miehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta sitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.

— Pitkälleen se nyt pian vetää, — jatkoivat toiset, — mutta sitä ennen olisi iltanen syötävä.

— Niin, akat hoi, miksi ette ole jo juoksemassa, miksi ette pane poronmaitoa pataan kiehumaan, kuuma kulaus on nyt kuin rasva jähmettyneille jäsenille... so, vikkelämmin, akat!

Mutta surkein äänin lappalaiset uikuttivat vastaan:

— Ei ole nyt, väkevä mies, lappalaisten akoilla enää patoja, missä maitoa lämmittää, eikä maitoa, mitä padoissa lämmittää.

— Hä, eikö ole, pitääkö meidän opettaa löytämään. Leikki pois ja padat tulelle!

— Ei ole patoja, kaikki viety, padat viety, nahat viety, kaikki karjalainen korjasi.

Humina kuului silloin tulen ympäriltä.

— Mitä, karjalainenko? huudahti ruskeapartainen mies karahtaen pystyyn. Ja toisetkin pirkkalaiset kohottausivat istuimiltaan ja kysyivät hämmästyneinä:

— Hä, karjalainenko korjasi? Onko karjalainen käynyt täällä?

— Vasta juuri kävi, ryösti kodat tyhjiksi, ryösti aitat, peskit ryösti, porot tappoi...

Julmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies, jonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen lappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän kylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs noita vihasta liekehtiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti ja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa joukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja tulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli, mitä kodassa tapahtui. Mutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin meri ja hänen sydämensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen kuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana, ja hän peitti punehtuvat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään tuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli sellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten unohtunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän oli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat valtavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä saaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei uskaltanut sormeakaan liikahduttaa, ettei joku olisi häntä huomannut, mutta samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa kätensä tuolle vihaiselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa virran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin, mutta hän kuuli silti tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti suuttuman kiivaudella puhui ja riehui:

— Karjalaiset, nuo kurjat rihkaman kaupustelijat tunkeutuvat tänne meidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat veronahkamme, — mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät kautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet, niin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät... mutta taisitte polttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat... Te ette ole vielä saaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat keveämmät ja liukkaammat...

Mutta toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.

— Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia hakemaan? — he virkkoivat epäillen. Mutta ruskeapartainen mies heilautti halveksuen keihästään.

— Minkä se myrsky miehiselle miehelle voi, tuuli ja lumi, näitäkö säikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät tapaamme. Hei, miehet, pystyyn nyt ja noutamaan veronahat talteen! Mutta jos jonkun tekee mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka jääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!

— Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella säällä. Mutta kun lähdettäneen...

— Älä lähde, jos peloittaa. Uskaltajat vain mukaan!

Vaikkakin haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki nousseet pystyyn ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä kallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa lumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin häipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä tällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Mutta vastarinta ei siinä tullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät siis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö seisoi ovella ja hioi keihäänsä kärkeä, ja hänen silmänsä seurasivat maltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä.

Silloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan nainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä omituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun hiipi keihästä hiovan miehen luo. Ja hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:

— Osmo, olethan sinä Osmo?

— Olen minä Osmo ja mikä sitten...? Mutta... mutta kuka olet sinä suomalainen nainen täällä Lapin pimeillä perillä? Äänesi olen ennenkin kuullut ja silmäsi nähnyt minä olen.

— Älä hio keihästä, Osmo, älä lähde öiselle hiihdolle lumimyrskyyn, älä kiusaa Jumalaa!

— Mitä pakiset Jumalasta? Mutta näytähän, hä, tuon hipiän minä muistan, sinä olet Leila, Leila, jonka tulvasta pelastin, Leila, jonka vainolaiset ryöstivät. Mitä täällä kuljet sinä?

— Älä kysy, en ole enää Leila, äläkä minusta välitä. Mutta muista: neitsyt Maaria ei retkeäsi suojele, jos näin uhalla taisteluun käyt. Palaa kotiisi rauhassa!

— Enkä palaa, karjalaisilta veroni perin enkä neitsyttäsi säiky. Mutta sinäkö, Leila, se oletkin se lappalaisten naispappi... heitä hiiteen sinäkin Maariat ja maan kiertämiset ja tule kotiin Kauppilaan... Älä säiky, maltahan kun aamulla karjalaisten kimpusta palataan, niin otankin sinut mukaani kotiini, sillä sinä olet meidän talon väkeä, olet totta viekin.

Nyt Osmo, pirkkalaispäällikkö, kääntyi miestensä puoleen, jotka jo olivat vaatteissaan:

— No, noustaanpa suksille, miehet. Tuo vaimo tuossa on Kauppilan entisiä orjia, jonka samat karjalaiset senkin ryöstivät sinä suurena vainokesänä, sen otamme huomenna mukaamme Tornioon. Mutta nyt karjalaisten jäljille!

Miesjoukko työntyi ulos ja häipyi sinne pimeään yöhön ulvovan myrskyn sekaan. Mutta nurkistaan esiin ryömiväin lappalaisten keskelle jäi Margareeta kodan lattialle seisomaan ja ääneti oveen päin tuijottamaan. Hän ei tuntenut itseään, ei tiennyt tekojaan eikä sanojaan, eikä hän pitkään aikaan päässyt siitä liikahtamaan mihinkään. Miksi hän oli noussut kätköstään tuota miestä puhuttelemaan, miksi hän oli ilmaissut itsensä...? Olihan hän antanut vallan sydämensä rikollisille tunteille ja ne muillekin paljastanut, olihan hän säpäleiksi rikkonut pyhän lupauksensa, pettänyt jumalanäidin suuren luottamuksen... Hänkö, kypsä, kokenut nainen, joka niin paljosta muusta oli voinut kieltäytyä, joka oli nöyrästi alistunut tunturimatkain vaivoihin, valmiina kuolemaan minä hetkenä tahansa — hänkö, hurskas birgittalaissisar, joka korkean kutsumuksensa vuoksi oli kuolettanut kaikki muut toiveet ja harrastukset, voidakseen pyhän neitsyen käskyt arvokkaasti täyttää... hänkö oli niin syvälle langennut, että oli miehelle tunteensa ilmaissut ja siten tehnyt tyhjäksi liittonsa korkean suojelijansa kanssa...? Ei, se on mahdotonta, tämä on unta, pahaa unta, hetkellistä hairahdusta, josta hänen täytyy entiselleen tasaantua ja saada pyhältä neitsyeltä anteeksi. Hänen jalkoihinsa hän tahtoi hervotonna heittäytyä kaikkine synteineen ja huolineen, katuvaisena ja armoa anovana.

Ja Margareeta kätkeytyi taas makuulleen kodan pimeimpään nurkkaan, koettaen sydäntään myöten vaipua rukoilemaan saadaksensa rikoksensa anteeksi ja saadakseen vahvistusta ja tukea. Hän rukoili kiihkeästi, ajoi ajamalla ajatuksensa kokoon, koetti koota koko sielunsa rukoukseensa ja pyysi jumalanäidin apua siihen. Mutta hän ei enää voinut rukoukseensa hervotonna vaipua. Keskelle hänen palavinta pyyntöään saada mielensä taas vilpittömästi ja ehyeltään kiintymään yksinomaan suureen kutsumukseensa välähti tuon ruskeapartaisen, rohkeasilmäisen miehen kuva, ja hänen korviinsa soi alinomaa kuin kaukainen soitto tuo voimakas ääni, josta kajahti niin paljon hänelle outoa rattoisuutta ja rajuutta ja elämäniloa. Pyhä neitsyt ei ilmeisesti enää tahtonut tukea häntä hänen taistelussaan, ei auttaa häntä tasapainoon, hän oli kai jo hylännyt uskottoman aseensa...

Sanomaton tuska silloin valtasi Margareetan mielen, hän vääntelihe kuin mato poronnahkaisella vuoteellaan nukkuvien lappalaisten keskessä, ja kuumeisena kohisi hänen verensä ja ruumis oli kuin poltteissa. Hän tahtoi voittaa itsensä, väkipakolla hän tahtoi kuolettaa nuo uppiniskaiset mielikuvat... muutenhan oli kaikki lopussa. Hän tahtoi puhdistua tahrastaan ja vilpitönnä ja ehyenä taas astua uudistamaan liittonsa jumalanäidin kanssa, silloin ei tämä häneltä kiellä sitä välitöntä suojelustaan, jonka hän jo tunsi poistuneen. Hän ponnisti, hän kuritti itseään, niin että epätoivon hiki hänen otsaltaan pursusi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo tunsi ajattelevansa sitä, joka lumimyrskyyn oli lähtenyt öiselle hiihdolle. Ja hän tunsi yhä selvemmin, kuinka kaitseva käsi hänen luotaan loittoni.

— Miksi, korkea jumalanäiti ja te kaikki hurskaat pyhät, miksi tuon miehen näkeminen noin saattoi taittaa tahtoni ja murtaa valani ja tehdä minusta henkisen itsemurhaajan? Onko sitten tuo muisto lapsuuden hämäriltä ajoilta salaa sydämessäni kytenyt ja elinvoimaisena pysynyt, vaikka sen monesti olen perin pohjin sammuttanut? Sama tunneko se on, joka minut pienenä valtasi, kun kerran oudossa paikassa silmäni avasin ja edessäni näin reippaat, iloiset kasvot, jotka ikäänkuin luottamusta säteilivät... samako, joka nyt Tornion suussa oli rauhani mullistaa ja minut ajoi Lapin viimeisille perille...? Oi niin, tämä on sitä yhtä taistelua, joka riehui jo silloin, kuin vaelsin yksinäiselle sammalikolleni korpeen kuulemaan eräkuusten huminaa, ja josta silloin voitolla suoriusin, mutta johon nyt kypsänä naisena suistun... ehkä jo olenkin suistunut... Pyhät suojelijani, eikö armoa teiltä enää riitä, eikö hiukkaakaan lohdutusta...?

Hän odotti vielä apua, mutta hän tiesi odottavansa turhaan, sillä hänen korvissaan soivat yhtä mittaa sanat: "aamulla otankin sinut mukaani". Eikä hän voinut olla tunnustamatta, että ne hänet täyttivät toivolla. Ja hän tunsi, että kun aamulla tuo mies saapuu ja sanoo: "istu ahkioon nyt ja aja", hän ei jaksa sitä käskyä vastustaa, hän on voimaton, toisen vallassa, — kaikki on lopussa. Mutta vielä ei ole aamu, — ei, hänen täytyy paeta tuota viettelystä, paeta omaa syntiään, paeta tuota miestä näkemättä kauas, kauas... voidakseen siellä taistelemalla tasapainon ja sielun rauhan saavuttaa... Paeta, — mutta minne? Myrsky ulvoo ulkona, rajuina soivat tunturituulten vihurit ja yhtenä lumipilvenä savuaa taivas ja maa... Sinnekö? Niin, sinne, parempi paeta sinne kuin kukistua oman sydämensä ansoihin. Sinne, myrskyyn! Jos jumalanäiti tahtoo, jos hänet vielä aseenaan pitää, voi hän pelastaa hänet tuon myrskynkin lävitse jonnekin, missä uusi elämä vielä voi alkaa... jos taas hänet hukuttaa haluaa, hukuttakoon sinne tunturille, eikä omaan heikkouteen... Ulos, myrskyyn!

Horjuvana ja läähättäen Margareeta hiipi vuoteeltaan, pukeutui sääryksiin ja kallokkaisiin nukkuvassa kodassa, pujotti päälleen peskin ja punalakisen, neliskulmaisen lappalaislakkinsa ja kiiruhti ulos, paeten oman sydämensä pahuutta. Myrsky vonkui vihaisempana kuin koskaan, vaivoin hän pystyssä kesti, kun kodan suojasta siirtyi, ja hänen jalkansa vaipuivat syvälle pehmeään kinokseen. Höyryävältä lumelta hän ei voinut nähdä läheisiä kotia eikä vieressä olevaa metsänrintaa, jonne hän kahlasi poroaan hakemaan. Silloin hän kääntyi, otti suksensa kodan kupeelta ja lähti hiihtämään yksin lumipyryn keskelle tuntureita kohden. Mutta tahkeasti ja raskaasti liukuivat nyt hänen suksensa, tuuli häntä heitteli ja retuutti, ja jo hänen ensimmäisen tunturin rinnettä noustessaan hänet voitti outo väsymys; voimattomina herpausivat jäsenet.

Silloin hän ymmärsi, ettei pyhä neitsyt nyt, niinkuin ennen, tahtonut häntä tukea, ei hänen pakoaankaan auttaa. Ja tuskan valtaamana hän lankesi polvilleen suksilleen, risti kätensä ja huusi ääneensä ärjyvään myrskyyn:

— Älä hylkää minua, Jumala, älä heitä toivottomuuteen rikkonutta lastasi. Anna vaikkua jäseniini, pyhä neitsyt, jos tahtosi on, että vielä sinua palvelen, anna mielelleni lohdutusta ja rauhaa, johdata tieni, tue taisteluni, yksin en mitään voi. Taikka, jos olet minut hylännyt, anna minulle entinen uskallukseni nöyränä ja rauhallisena nietokseen kuolla.

Ja hän kohottautui taas pystyyn, lähti hiihtämään yhä huokaillen:

— Näytä minulle ihmeesi vielä kerran niinkuin niin monesti ennen, ja minä koetan sinua totella.

Mutta hän ei uskonutkaan nyt saavansa jumalanäidiltä viittausta, hän ei uskonut omaan rukoukseensa. Sillä hän muisti senkin aikana, että tässä samassa myrskyssä hiihti myöskin se rohkeasilmäinen mies, joka hänen rauhansa oli riistänyt, autioita tuntureita, mutta pelkäämättä mitään, huutelematta tuskissaan, luottaen yksinomaan kätensä jäntevyyteen ja mielensä reippaaseen voimaan. Ja koettaen turhaan karkoitella tuota muistoa mielestään hän hiihti eteenpäin, kunnes taas uupui ja hädissään vaipui tehottomaan rukoukseensa. Leväten ja taas ponnistaen hän jatkoi siten yhä voimattomampana matkaansa läpi yön. Mutta kun aamuinen hämärä kelmeänä sarasti läpi sakean lumipyryn, istui Margareeta jo erään aution tunturin rinteellä uuvahtaneena ja puoleksi kinokseen vaipuneena ja katseli tylsästi, kuinka myrsky hänen ympärilleen ja päälleen keräsi yhä paksummat lumikerrokset. Ja hän näki, kuinka siitä aamun tullen lumimyrsky vähitellen asettui ja taivas seestyi ja luonto asettui, mutta häntä se ei enää auttanut. Hänen voimansa olivat lopussa, hän oli taistelussaan joutunut tappiolle, hänen oli määrä siihen kuolla. Eikä hän kumminkaan voinut nöyränä ja kiitollisena odottaa kuolemaa niinkuin usein ennen, hänen mielensä kapinoi ja soimasi kohtalon kovuutta...

Hänen silmiään rupesi yhä enemmän hämärtämään, jäsenet olivat kankeat ja ajatuskin tuntui jähmettyvän, mutta hänen korvissaan soi vielä kuin kaukaa tuo läpi yön niissä kaikunut miehevä ääni, vaikka yhä heiketen ja loittoutuen. Ja sen mukana haihtui viimeinen usko ja viimeinen pelastuksen toivo.

Mutta vielä kerran hän avasi sammuvat silmänsä, ja silloin rupesi hänen raukeaan katseeseensa ilmestymään outoja kuvioita, ikäänkuin näkyjä etäältä aavikolta, mustia, lumipeittoisia haamuja, jotka liikkuivat ja ikäänkuin lähenivät. Hän ei jaksanut enää erottaa, mitä ne olivat, ajatus oli jo seisahtunut, hän oli vaipunut yhä syvemmäs lumeen ja peittynyt siihen. Mutta hänestä tuntui, että tuossa mustain kuvioiden joukossa läheni häntä se rotevakasvuinen mies, jota pakoon hän oli lähtenyt, ja että sen vilkkaat silmät omituisesti kiintyivät häneen, ja riemun virtaus tuntui silloin lehahtavan läpi hänen jäätyneen mielensä. Taas oli kaikki tyhjää. Mutta sitten hänestä tuntui, kuin hän voimakkaiden käsivarsien nostamana olisi kohonnut lumesta ja kuin ääniä ja huutoja olisi hänen ympärillään kaikunut. Mutta hän ei voinut vastata mitään, ei liikuttaa jäsentään, ei avata silmäänsäkään enää.

— Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. — Miksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä vielä?

Mutta hän ei voinut vastata, ja toinen ääni kuului virkkavan:

— Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.

— Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa... Niele, Leila, virkoa... Otan sinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien, omaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut... Leila, eläthän vielä...

Himmeä oli kinokseen jähmettyneen tajunta, eikä silmänluomi enää noussut eikä liikahtanut huuli, mutta sydämessä riehui taistelu vielä. Hän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut vaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois... ehkä jumalanäiti hänelle silloin vielä olisi suonut armon. Mutta hänen mielensä kapinoi, hän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että jumalanäiti, entisen suosionsa vuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin, vaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa tuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan lähti:

— Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!

Mutta mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja ohimokaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:

— Leila, eläthän vielä!

Ja Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä jähmetyksistään sulavan, ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:

— Elän, Osmo...

Taas tuntui elämä palaavan jäseniin ja sydän rupesi lämpenemään. Hänet peitettiin ahkioon pehmoisiin vuotiin, ja siinä häntä lähdettiin viemään yli lumisen aavikon. Ja Margareeta makasi hiljaa eikä taistellut enää, sillä sovinto ja rauha, jota hän jumalanäidiltä oli rukoillut, tuntui hellästi kietaisevan hänet vaippaansa. Ja hiljaa hän vain huokasi:

— Äiti Jumalan, näin olet tahtonut...

* * * * *

Upsalan ja Vadstenan luostarin kronikkoihin kirjoitettiin, että se hurskas birgittiläisnunna Margareeta, joka niin menestyksellisesti oli lappalaisten käännyttämisen aloittanut, kaatui keskelle siunausrikasta vaikutustaan, paleltui eksyneenä autiolle tunturille. Ja niiltä papeilta ja teineiltä, jotka olivat määrätyt hänen apulaisikseen Lappiin, jäivät matkat sinne tekemättä, ja koko käännytystoimi raukesi ja unohtui pois, kun ei ketään johtajaa ollut sitä vireillä pitämässä. Lappalaiskylistä ne touot, jotka Margareeta oli kylvänyt, pian kuivuivat ja kuolivat, ja hänen opetuksensa unohtuivat, kun ei kukaan niitä enää hoidellut. Muutamat Margareetan lähimmät lappalaisystävät häntä ensiksi kaipasivat, ihmetellen, ettei häntä enää ruvennut kuulumaan, mutta he tottuivat siihen hekin ja kääntyivät taas muiden mukana vanhojen noitiensa puoleen ja turvautuivat hädissään seitoihinsa ja pyhiin kalmistoihinsa. Ja näiden arvo säilyi vähentymättömänä Lapissa vielä useita vuosisatoja.

Mutta Kauppilassa Tornion jokisuulla eli pirkkalaisten reipas päällikkö kauan onnellisena toimekkaan ja ymmärtäväisen puolisonsa rinnalla, jonka hän eräältä talvihiihdolta oli tuonut mukanaan kaukaa tunturien takaa, ei kukaan tiennyt varmasti mistä. Täällä pirkkalaiskylässä hellämielistä Leila-emäntää kunnioitettiin ja rakastettiin, mutta arasteltiinkin samalla, sillä kuiske kävi kylällä, että hänellä oli tuttavuuksia muitakin kuin mitä näkyvissä oli. Aina toisinaan hän näet vetäytyi yksin erikoiseen kammioonsa ja viipyi siellä kauan, ja hänen kuultiin ääneensä puhuvan ja huokailevan. Ja kun hän sieltä tuli toisten pariin, hänen silmänsä olivat punaiset ja poskensa kalpeat, mutta ryhti oli suora ja varma ja käytös arvokas ja tyyni. Eikä sen vuoksi kukaan rohjennut kysyä, miksi hän oli itkenyt...

KAKSI KOVAA.

Elokuun helteellään aurinko paistaa porottaa Viipurin mustainveljesten luostarin edustaiselle, hiekkaiselle aukealle, johon jo muutamia kerjäläisiä on kokoontunut odottamaan murkinantähteiden jakoa. Luostarin tukeva, honkainen portti on suljettu ja sen sekä luostarinpihan takaa kuuluu luostarinkirkosta hiljaista messun hyminää. Munkit ovat siellä viileässä kirkossa päivämessuaan pitämässä, muuten on kaikki tuossa valkeassa, kivisessä pyhätössä äänetöntä ja kuin nukahtanutta.

Portin viereisessä kopissa vanha, avopäinen portinvartijaveli torkahtelee hänkin messun huminaa kuunnellessaan. Mutta vähitellen hänen unensa käy levottomaksi. Ulkoa, kaupungilta päin, rupeaa näet kuulumaan ratsujen kavioitten töminää ja teräspaitojen ritinää; sitä kuuluu pian jo luostarinkujalta, se lähenee lähenemistään. Vartijaveli herää täydelleen, pistää luukusta ulos pörröisen päänsä, kurkistelee uteliaana. Aivan oikein, ratsuväkeä sieltä ajaa peitset heiluen, kypärät kiiltäen, suoraan luostariaukealle.

Hän hätääntyy, sulkee nopeasti luukun ja juoksee, kaapunsa helmoja kooten, jo täysvirkkuna laattakivillä lasketun luostaripihan poikki suureen ruokahuoneeseen ja sen kautta kirkon ovelle, kuiskaten siellä lähinnä polvistuneille munkeille vierasjoukon saapumisesta. Mutta samassa on hänen vielä nopeammin juostava portille takaisin. Sillä sen kolkutinta jo kovasti paukutetaan — sisäänpyrkijät näyttävät olevan perin malttamattomia.

Hän raoittaa taas luukkuaan ja huutaa kolkutinta rääkkäävälle ratsumiehelle:

— Ken siellä, mitä asiaa?

— Linnanpäällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, pyrkii luostariin, priorin puheille. Avatkaa heti!

Tupsukypäräinen ratsumies takoo kolkutinta koko ajan, niin että äsken äänetönnä ollut tienoo yhtä mittaa kajahtelee. Haarniskoitu ratsuväki on siellä rivissä luostarin edustalla, josta kerjäläiset säikähtyneinä ovat vetäytyneet kujansuihin, ja sen uhkaavan rivin edessä istuu tasa-astuja-tammansa selässä pieni, sulkahattuinen, liian suurelta näyttävään vaskihaarniskaan pukeutunut äijä, joka yhä kipakasti hätistää kolkuttajaa ja sähisee karkeiden, harmaiden viiksiensä välitse. Se on itse linnanherra, hänet tuntee vartijaveli hyvin, ja hän hätääntyy siitä yhä pahemmin. Sillä hän ei uskalla avata, on kielletty laskemasta aseellisia miehiä luostariin; mutta hän ei uskalla kieltääkään pääsyä noin mahtavalta herralta. Hän odottaa sen vuoksi pappismunkkeja, itseään arvovaltaisempia, siihen avukseen.

Luostarinkirkossa, jonne tuo kiivas koputus on häiritsevänä kaikunut, onkin jo messun ääni vaimennut ja muutamia vanhempia munkkeja kiirehtii nyt ulos ihmetellen, miksi heidän rauhaisaa tyyssijaansa näin häiritään. He neuvottelevat siinä tuokion. Mutta silloin alkaa uusi, yhä raivokkaampi kolkutus, ja karkea, käskevä ääni komentaa ulkoa:

— Avaatteko heti, vai onko meidän lyötävä säpäleiksi tämä portti?

— Odottakaahan tuokio, vastaa munkeista vanhin. — Veljet ovat juuri messussa...

— Sen he saavat keskeyttää. Käskekää priori heti linnanherran puheille!

Viesti oudosta vierailusta oli jo ehtinyt levitä koko veljeskunnan keskuuteen, ja joka taholta kertyi nyt hämmästyneitä, lihavankalpeita munkkeja pihalle. Mitä tämä merkitsee? he kysyivät huolestuneina toisiltaan.

Tapaus oli todellakin harvinainen. Maalliset mahtimiehet pitivät yleensä sotaoloissakin luostarin rauhaa ja koskemattomuutta pyhänä, he tahtoivat säilyttää hyvät välit näiden hurskaiden veljeskuntain kanssa, joiden vaikutus väestöön oli hyvin suuri. Olipa Viipurin linnan nykyinen isäntä Krister Niilonpoikakin, vaikka hän olikin tuittupäinen ja äreä herra ja vaikkei hän kitsastelijana juuri koskaan antanut saarnaajaveljille mitään lahjoja, sentään näihin asti ollut kaupunkinsa luostarin rauhaa ja oikeuksia loukkaamatta. Mikäs nyt? Tosin hänellä aina oli ollut mustainveljesten tarmokkaan ja itsetietoisen esimiehen, Clemensin, kanssa pientä riitaa milloin kalavesistä, milloin laidunmaista, mutta että linnan äijä näin saapuisi aseväkineen luostaria säikyttämään, se oli toki aivan käsittämätöntä.

— Portti auki, heti paikalla! komennettiin sieltä ulkoa yhä, ja se särähtävä, vihainen ääni tunnettiin nyt itse linnanherran karjunnaksi.

— Avataan, avataan, vastaavat munkit, jotka eivät muutakaan neuvoa enää tienneet. — Mutta ainoastaan aseettomina saapuville...

— Me tulemme miten tahdomme, vastasi linnanherra, temmaten portin, jonka edestä salpa vihdoin oli vedetty syrjään, selälleen ja työntyen kahden haarniskamiehen seuraamana sisään. Hän astui kalisevin sääryksin ja kilahtavin kannuksin luostarinpihan poikki ällistyneinä seisovain munkkien keskitse ja tiukkasi edelleen:

— Missä on priorinne, hakekaa hänet heti esille!

— Tänne astukaa, refektorioon, vastasi saattava munkki ja ohjasi karskin herran luostarin suureen, viileään ruokailuhuoneeseen, joka samalla oli kokous- ja vastaanottohuoneena. Siinä puolihämärässä, holvikattoisessa huoneessa tapasivat nyt toisensa mustainveljien priori, Clemens Lauritsanpoika, korkea, uljasryhtinen, lujapiirteinen prelaatti, ja pieni, teräväliikkeinen linnanherra, joka kypäränsä riisuttuaan siinä paljasti vanhat, kuihtuneet, karkeasänkiset kasvot ja kiukkuisasti vilkuvat, verestävät silmät. Tämä viimeksimainittu kävi nyt heti, enemmittä tervehdyksittä, luostarinpäällikölle puhumaan ärtyisin äänin:

— Linnasta on tänne paennut vanki, sen tiedän varmasti, mutta te ette ole lähettini vaatimuksesta huolimatta luovuttanut häntä meille takaisin. Tätä karkuria olen nyt itse saapunut noutamaan, — toimittakaa hänet heti käsiini!

Tyynikasvoinen, arvokasryhtinen priori vastasi siihen kohteliaasti, mutta varmasti:

— Tiedätte hyvin, jalo herra, että ne, jotka ovat luostariin saapuneet suojaa hakemaan, ovat siellä Jumalanäidin turvassa.

— Tiedän mitä tiedän, mutta sinä älä nyt siinä temppuile äläkä viisastele, minä en ole nyt sillä tuulella. Mies, joka linnasta karkasi, on vakooja, on pahantekijä, minun täytyy saada häntä tutkia. Te olette kätkeneet hänet tänne, toimita mies heti esille, muuten...

Linnanherra teki vihaisen, terävän liikkeen käsivarrellaan ja astui pari askelta lattialla haarniskoitaan helistellen. Mutta hän keskeytti sentään uhkaavan lauseensa ikäänkuin antaakseen luostarinpäällikölle aikaa harkita asemaansa ja nöyrtyä; ja hän pysähtyi sitten verestävin silmin tirkistämään edessään seisovaa, mustakaapuista miestä.

Mutta kun tämä ei mitään vastannut, kiukkuääninen linnanherra jatkoi:

— Asia on vakava, emme ole tulleet tänne turhia odottamaan. Linnan viereisestä luostarista ei saa tulla linnalle vihamielisten petturien eikä karkurien pesää.

— Tämä on rukousten ja rauhan pesä, vastasi siihen priori hiukan ääntään kohottaen, — aseellisten uhkausten täytyy jäädä näiden muurien ulkopuolelle. Täällä lähestytään Jumalaa nöyrtynein ja alistuvin mielin...

Krister-herra tunsi pistoksen ja kivahti:

— Rukoiltakoon täällä kuinka nöyrästi tahansa, minun asiani on nyt toisenlainen. Kautta Maarian, ellei vakoojaa tuossa tuokiossa tuoda eteeni, etsivät mieheni täällä joka sopen, ja sitten vien kuin vienkin ilkimyksen täältä mukanani — no, löytyykö se linnan karkuri?

Mutta Clemens Lauritsanpoika vastasi rauhallisena ja arvokkaana:

— Tänne tulee maailman murjomia ja maailmaa paenneita usein; emme kysy, mistä he tulevat ja mitä ovat paenneet, emme sitäkään, ovatko he jonkin rikoksenkin tehneet, jos he todellisessa hädässä ja nöyryydessä Jumalanäitiä lähestyvät. — En tiedä enkä tahdo tietää, ketä meiltä vaadit, ketään hätääntynyttä emme täältä luovuta.

— Tiedät hyvin, sähähti Krister Niilonpoika, asettuen suoraan priorin eteen, — tiedät asian, älä teeskentele! Tiedät, että se karannut mies on viholliseni, Kaarlo Knuutinpojan vakooja, joka on puettukin hänen väreihinsä, ja hän on sitäpaitsi röyhkeä suunsoittaja, joka on rangaistuksensa ansainnut — nyt älä, priori, enää kiemurtele, tunnet asian aivan tarpeeksi hyvin.

Clemens-munkki kohotti tuuheat kulmakarvansa hämmästyneen näköisenä ja virkkoi:

— Kaarlo Knuutinpoika Bonden väkeäkö ajat takaa! Mutta jos sellainen mies on luostaristamme pyytänyt turvaa, on meillä kahta suurempi syy olla häntä luovuttamatta, sillä teidän maallisten ylimysten keskinäisiin riitoihin emme tosiaankaan tahdo puuttua. Kaarlo-herrahan rupeaisi meitä siitä vainoamaan, ja hän on mahtava mies, joka näihin asti on osoittanut suopeutta ja anteliaisuutta köyhälle veljeskunnallemme.

Nämä maassa vallitseviin valtiollisiin oloihin viittaavat sananvaihdot olivat ilmeisesti jo kiihdyttäneet mieliä molemmin puolin. Herruudesta Suomessa ja nimenomaan Viipurin linnan isännyydestä näet kiistelivät ja taistelivat näihin aikoihin katkerasti nuo kaksi valtakunnan mahtavaa miestä, Ruotsin sotamarski ja äskeinen valtionhoitaja, nuori Kaarlo Knuutinpoika Bonde, ja Ruotsin entinen valtioneuvos ja drotseti, vanha Krister Niilonpoika, joka oli Vaasan vaikutusvaltaista sukua. Jälkimmäinen, joka pitkän ikänsä oli ollut maan johtavia ylimyksiä, oli nyt muutamia vuosia sitten syösty entisestä mahtiasemastaan Ruotsissa ja heitetty tänne Suomen kaukaiseen kolkkaan, kuin maanpakoon. Ja hän vihasi siitä syystä silmittömästi tuota pahinta kilpailijaansa, nuorta onnensuosikkia, kiittämätöntä kiipijää, Kaarlo Knuutinpoikaa. Ja olipa hänellä vihaansa syytäkin. Sillä Ruotsin ylimysten keskinäisessä, kiihkeässä kilpailussa tämä hänen entinen oppipoikansa oli päässyt joka suhteessa hänestä voitolle, päässyt pelkän ruumiillisen komeutensa ja esiintymisvarmuutensa vuoksi, päässyt Ruotsin valtionhoitajaksi, milteipä kuninkaaksi. Ja hänen, Krister Niilonpojan, joka ennen oli ollut vertaisistaan ensimmäinen, hänen oli nyt vanhana miehenä täytynyt luopua valta-asemastaan ja syrjäytyä tänne, — Viipurin linna oli näet hänelle silloin läänitykseksi, ikäänkuin armopalaksi, annettu. Tuo nöyryytys oli tietysti näinä vuosina hänen mieltään kirvellyt ja kiduttanut. Olihan tosin sittemmin Kaarlo Knuutinpoikakin saanut luopua valtionhoitajan toimestaan, kun Ruotsin keskenään kateelliset ylimykset taas olivat kutsuneet tanskalaisen miehen (Kristofferin) kuninkaakseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli silloin saanut aivan toisenlaiset hyvittäjäiset, saanut läänityksekseen koko Suomen, jonne hänetkin siten oli lähetetty, siinä joukossa, merkillistä kyllä, Viipurin linnalääninkin, joka aikaisemmin oli annettu Krister Niilonpojalle. Hän, Bonde, asui nyt Turussa ja piti sen linnassa komeaa hovia, mutta hän vaati itselleen yhä Viipuriakin, ja siitähän se viime katkeruus ja kahnaus olikin sukeutunut.

Siitä oli johtunut tämäkin Krister-herran kipakka ratsastus Viipurin mustainveljesten luo eräänä elokuun päivänä 1441. Vanha Vaasan herra ei tahtonut luopua linnastaan, johon hän nyt oli pesiintynyt ja eläytynyt, ei millään hinnalla, eikä varsinkaan luovuttaa sitä tuolle röyhkeilevälle Bonde-nulikalle. Ei ikinä mielisuosiolla — tulkoon ottamaan, jos saa! Kaarlo Knuutinpoika oli jo alkukesästä lähettänyt valtuutettunsa vaatimaan Viipuria Krister-herralta, mutta Krister oli silloin lähettänyt asiamiehen tyhjin toimin takaisin. Ja kun Bonde Turusta nyt oli lähettänyt samalle, säädyttömälle asialle toisen airuensa, joka oli esittänyt uhkauksilla höystetyn vaatimuksensa koppavin sanoin, oli Krister kiukustuneena pistänyt miehen tyrmään, mistä tämä sittemmin oli päässyt pakenemaan luostariin. Mutta ylimysten välit olivat tästä kaikesta kiristyneet yhä pahemmiksi.

Tämä ajan suuri ja kiivas kiistakysymys Suomessa ei tietenkään ollut pysynyt vieraana Viipurin luostari-isillekään, niin paljon kuin nämä koettivatkin välttyä valtiollisiin asioihin sotkeutumasta. Clemens-priorikin oli asemasta hyvin selvillä, ja vaikka hän hengen miehenä ei tahtonut pitää kummankaan ylimyksen puolta, oli hän kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin muuten useimmat Suomessa, reippaan ja hilpeän Kaarlo Knuutinpojan suosija. Sitä Krister-herra aavisteli. Hän tiesi, että hänellä itsellään ei ollut paljon ystäviä. Ärtyisyydellään ja karuudellaan hän oli vieroittanut useimmat aatelisetkin puoleltaan ja rahvaan hän oli veronkiskonnallaan suututtanut. Mutta hän ei ollut ystävyydestä välittänytkään, hän vain tahtoi, että häntä pelättäisiin, ja hänen toiveensa olikin toteutunut. Peloittamalla äreä herra koetti nytkin vaikuttaa mustainveljesten prioriin, mutta siinä heitä nyt sattui kaksi kovaa vastakkain. Clemens Lauritsanpoika ei tosin nytkään tahtonut väistyä puolueettomuuskannaltaan, eikä hän voinut olla itsekseen myöntämättä, että vanhaa Vaasan herraa oli aika kohtuuttomasti kohdeltu, kun häneltä tahdottiin riistää läänityksensä ja linnansa, johon hän oli niin kiinni kasvanut. Mutta luostariveljeskunnan oikeuksista ja tehtävästään hätääntyneiden suojelijana hän ei kuitenkaan tahtonut hiventäkään väistyä. Kun sen vuoksi Krister-herra yhä kiihtyneenä syytteli häntä juonittelijaksi maallista esivaltaa vastaan ja Bonden kätyriksi, vastasi Clemens aina vain rauhallisesti:

— En puutu maallisen esivallan asioihin enkä ylimysten valtakiistoihin. Minun työalani ja valtakuntani ovat toisenlaatuisia. Mutta siitä, mihin luostarin esimiehenä ja kirkon edustajana olen velvollinen, siitä en voi perääntyä.

— Ja siihenkö kuuluu niiden kätkeminen, jotka esivaltaa vastaan vehkeilevät, kysyi Krister-herra muka pisteliäästi. — Te suojelette täällä rikoksentekijöitä, kapinanvalmistajia ja vakoojia, — sellaista ei tosiaan kukaan linnanpäällikkö voi suvaita. Hänen täytyy silloin käyttää sitä valtaa, mikä hänellä on — ymmärrättekö?

— En, sellaista uhkausta en voi enkä tahdo ymmärtää, priori vastasi kylmästi.

— Hä? sähisi Krister, jo äärimmilleen ärtyneenä. — Tuo karkuri pilkkasi minua omien soturieni läsnä ollessa. Hä? Kieltäydytkö todella mielisuosiolla luovuttamasta häntä minulle — hä?

Vanhuksen äänessä oli jo pingoitettua terästä, ja varpailleen nousten hän heristi laihoja nyrkkejänsä pitkänhuiskean priorin nenän edessä. Tämä ymmärsi, että tässä on nyt vakava paikka, että jousi alkaa olla äärimmilleen jännittynyt — ärtynyt äijä voi minä hetkenä tahansa iskeä tai ryhtyä muuhun väkivaltaan. Mutta hän säilytti sittenkin malttinsa ja arvokkuutensa vastatessaan:

— Luostarinsäännöt ja kanooninen laki estävät meitä täältä luovuttamasta viheliäisintä kerjäläistäkään, joka kerran on rauhanmajaamme turvautunut. Jos etsimänne mies on täällä avunanojain joukossa, on hän täällä Jumalanäidin suojassa, jonka halpoja palvelijoita me vain olemme, — voi sitä, joka yrittäisi luostarin rauhaa ja turvaoikeutta loukata! Minä en tunne karkurinne mahdollisen rikoksen määrää enkä laatua enkä ole edes oikeutettu sitä tutkimaan...

— Mutta minä olen, — sähähti äijä ilkkuen, mutta samalla jo vallan päättäväisenä. — Vielä kerran: tuotteko sen Bonden kätyrin heti paikalla tähän eteemme?

— Olen jo monesti vastannut, virkkoi Clemens, ristien kädet rinnalleen merkiksi siitä, ettei hän muuta voi.

Linnanherra antoi silloin merkin miehilleen: heidän tuli edetä väkisin luostarin asuinkammioihin, jotka olivat kirkkoa ympäröivän muurin kupeella. Mutta hän pidättäytyi vielä. Hän ymmärsi hyvin sen teon kantavuuden, johon hän näin oli ryhtymäisillään. Luostarin pyhyyttä loukkaamalla hän saisi varmasti vastaansa maan koko papiston piispaa myöten ja kaikki uskonnollisesti hartaat ihmiset, joita oli hänen omassa linnueessaankin. Ehkäpä tapaus kerrottaisiin aina Roomaan asti, ehkä paavi singauttaisi häneen kirouksensa salaman, ja sellaista iskua on vaikea kestää. Vielä kerran hän tahtoi sen vuoksi yrittää peloituksen voimalla vaikuttaa itsepäiseen prioriin:

— Isä Clemens, te olette ymmärtäväinen mies, te käsitätte varmasti, että tällaisissa tapauksissa on pakko tinkiä tavanmukaisista kanoonisista ja muistakin kaavoista ja säännöistä. Te käsitätte, että asemani ja arvoni ei salli minun laskea käsistäni pilkkaajaa ja viholliseni vakoojaa — minun arvovaltani linnan komentajana ja alustalaisteni isäntänä siitä kärsisi. Teidän täytyy käsittää tämä tilanne. Luostarin rauhaa en tahtoisi häiritä, olen uskollinen kirkon poika minäkin, mutta jos te yhä niskoittelette, minun on pakko toimia miekkani vastuulla — olen ennen kaikkea soturi. Isä Clemens, vielä voitte, kutsumalla karkurin eteeni, välttää sen, mikä muuten on välttämätöntä!

Clemens Lauritsanpoika olikin täysin selvillä aseman jännittyneisyydestä. Hän älysi, että vanha linnanherra siinä taisteli arvovaltansa puolesta, sen pelon ja kunnioituksen säilyttämiseksi, jonka hän ankaruudellaan oli ympäristöönsä iskenyt. Alkuaan lienee Krister-herraa ehkä pahimmin kismittänyt se, että Kaarlo Bonden airut oli liian tarkoin saanut nähdä, kuinka heikoissa varustuksissa hänellä Viipurin linna yhä oli, kuinka helppo se olisi valloittaa. Ahneudessaan vanha saituri ei ollut viime vuosina uhrannut paljon mitään varoja linnansa korjaamiseen eikä linnueen vahvistamiseen, hän oli vain kerännyt arkkuihinsa kaikki verorahat. Siksi hän ei tahtonut laskea Kaarlo Knuutinpojan ovelaa airutta takaisin siitä herralleen kertomaan, siksi hän hänet vaati käsiinsä. Mutta nyt tämä kiista oli kärjistynyt etupäässä kunnianarkuuskysymykseksi, sen isä Clemens selvästi oivalsi. Ja oivalsi myös, että hänellä itselläänkin oli siinä arvoasemansa kysymyksessä, tehtävänsä puolustaa luostarinsa oikeuksia ja loukkaamattomuutta — hänen oli yhtä vaikea peräytyä sanoistaan kuin Krister-herran. Siksi tämä taistelu oli taisteltava loppuun asti, siksi hän yhä tyynenä pysyen virkkoi ärhentävälle herralle:

— Minulla ei ole mitään enempää sanottavana.

— Vai ei tosiaankaan, sävähti siihen vihainen äijä. — Ja kuitenkin te tiedätte, että kun minä vain viittaan miehilleni, he heti ryhtyvät kätköjänne penkomaan, ja lisää miehiä tulee tarvittaessa tuolta ulkoa!

— Ne eivät vastoin tahtoani tunkeudu luostariimme, vastasi Clemens-isä yhä kylmänä, mutta kasvoiltaan jo entistä kalpeampana. — Niiden täytyisi kulkea minun ja näiden hurskasten isäin ruumiiden yli, ja sitä eivät jumalaapelkääväiset soturit tee, jospa te jumalaton niitä siihen käskisittekin.

— Mieheni tottelevat minua kaikessa, sen näette heti, uhkasi äijä käsi miekankahvassa.

— Pelaatte korkeata peliä, Krister-herra, julisti luostarinpriori nyt syvällä rinta-äänellä. — Luostarin häpäiseminen ei tuottaisi teille maallistakaan kunniaa eikä voimaa, mutta ajatelkaa kuolematonta sieluannekin!

— Tiedän mitä ajattelen, ärähti siihen linnan äijä ja astui miestensä luo, jotka häntä refektorioon olivat seuranneet, lausuen heille terävästi pari sanaa. Sitten hän kääntyi taas priorin puoleen. Tämä oli jo keskustelun alussa asettunut sen oven eteen, joka vei ruokahuoneesta luostarin sisäsuojiin ja jonka kahden puolen joukko pappismunkkeja oli säikähtyneinä ja rukousnauhaansa hypistellen seurannut kipakkaa keskustelua. Kristerin astuessa siihen, ikäänkuin työntääkseen hänet syrjään, priori levitti kätensä oven suojaksi, oikaisi rotevan ruumiinsa ja huudahti voimakkaasti:

— Tästä ei kulje kukaan minun luvattani. Jumalanäidin nimessä kiroan teidät, jos ryhdytte väkivaltaan hänen suojelemaansa luostaria kohtaan, haudassa ja haudan takanakaan ette silloin saa rauhaa. Perääntykää, onnettomat!

— Edestä pois! karjui siihen Krister vuorostaan yhtä äänekkäästi, ja suuri luostarihuone tuntui melkein hätääntyneenä kajahduttavan näitä outoja huutoja. — Miehet, raivatkaa mustakaavut pois! Tie auki!

Jousi oli rapsahtamaisillaan. Krister itse tapaili jo priorin käsivartta, viskatakseen hänet syrjään pihtipielestä, ja haarniskapukuiset soturit seurasivat kauhistuneina, mutta tottelemaan tottuneina, hänen kintereillään. Heidän mulkoilevat silmänsä näyttivät hätääntyneinä kysyvän, täytyisikö heidän todella käydä käsiksi näihin pyhiin miehiin, mutta Krister-herran ankara katse hallitsi heitä. Silmänräpäyksen empivät vielä väkivaltaan ryhtyjät, priori seisoi kuin jähmettynyt patsas siinä heidän edessään, katse ulko-oven päällä olevaan ristiinnaulitun kuvaan kiinnitettynä, ja toiset pappismunkit hymisivät hänen rinnallaan hiljaa rukouksiaan. Sana ja miekka seisoivat vielä tuokion vastakkain tuossa äänettömässä tuvassa — kumpi niistä oli voittava?

Silloin reväistiin äkkiä ristiinnaulitun kuvan alla oleva ulko-ovi auki ja kaksi linnan huovia työntyi hätääntyneenä ja kiirehtien sisään.

— Karkuri on taas paennut, ilmoitti samalla toinen huoveista linnanherralle. — Hän soutaa jo tuolla kaukana selällä.

Priori laski ne sanat kuultuaan kuin helpotuksesta huoahtaen kohotetut käsivartensa alas, risti kätensä hartaasti ja virkkoi hiljakseen:

— Jumalanäidin ihme, hän tahtoi pelastaa pyhättömme, hänelle kiitos! — Ja suu ammollaan seisovalle linnanherralle hän nyt nuhdellen puhui: — Sinä kuulet, karkurisi ei ole täällä luostarissa, turhaan sinä sitä häpäisemään ryhdyt.

Jo sai Krister-herrakin taas ääntä hetkeksi kouristuneeseen kurkkuunsa:

— Te juonittelijat, te laskitte hänet täältä tahallanne pakoon, kyllä sen ymmärrän. Mutta iloksenne sitä ette ole tehneet. — Samassa hän kuitenkin käännähti ympäri ja karjaisi pakosanoman tuoneille huoveille vihaisena: — Ette vartioineet luostaria tarkoin, päästitte roiston pakoon! Onko häntä nyt edes lähdetty ajamaan takaa?

— On kyllä, vastasi säikähtänyt huovi. — Mutta hänellä on melkoinen etumatka, hän voi päästä maihin piiloutumaan.

— Te vaivaiset kuhnustelijat, hirtän teidät kaikki näiden mustavaippaisten rinnalle! — Ulos, hälyttämään koko linnan väki!

Kalpea priori oli polvistunut Jumalanäidin kuvan eteen, ja toiset munkit ryhmittyivät nyt siihen hänen ympärilleen rukoilemaan. Heihin enää katsettakaan heittämättä äärimmilleen kiihtynyt linnanherra kiirehti ulos, vielä ovelta uhkauksiaan singoten polvistuneille munkeille. Siellä ulkona hänellä oli kuitenkin jo vastassaan toisia viestejä, jotka tempasivat hänen ajatuksensa ja toimintansa aivan toisaalle. Linnaan oli näet saapunut sanoma, että Kaarlo Knuutinpoika oli jo sotaväkineen Turusta marssimassa Viipuriin päin, ja linna oli nyt siis kiireellä varustettava piirityksen varalta.

Mutta kiitosmessuja kaikui koko päivän Viipurin mustainveljesten kirkossa tuon vältetyn häväistyksen johdosta, siellä julistettiin kunniaa ja ylistystä Jumalanäidille hänen osoittamansa armon ja avun johdosta. Ja koko kaupunkiin, koko maakuntaan levisi nopeasti tieto, että Jumalanäiti oli tehnyt luostarissa ihmeen. Hän oli vahvistanut prioria kestämään vaikean taistelun ja sillä välin kenenkään näkemättä ohjannut luostarin turvaan paenneen, kovasti ahdistetun vangin pakoon ja vapauteen.

SURMAA TAI KUOLE.

Idän ja etelän puolelta olivat Suomeen syksyllä 1495 rynnänneet venäläiset, jotka olivat ryhtyneet piirittämään Viipuria, jo umpeen sulkeneet tämän kaupungin ja linnan, mutta lännen kulmalta, etupäässä Turun vanhaa valtatietä myöten, oli piiritetyillä vielä henkireikä ulospäin. Sieltä saattoi vielä saapua ja saapuikin silloin tällöin apuväkeä Suomen ahdistetulle itävartiolle, sieltä voitiin kuljettaa ruokavaroja, heiniä ja muuta muonaa Viipurin puolustajille. Mutta vihollinen tahtoi tukkia tuonkin henkireiän, tahtoi saartaa Viipurin tältä Siikaniemenkin puolelta, ja sitä varten se oli ryhtynyt laajaan kiertoliikkeeseen. Suuresta, itäisestä leiristään se oli lähettänyt melkoisen osaston jalka- ja ratsuväkeä kiertämään koko Suomenvedenpohjan, samoamaan Juustilan joen kautta ja metsien halki Viipurin länsipuolelle.

Tästä uhkaavasta saartoliikkeestä olivat Viipurin puolustajat saaneet kalastajilta vihiä. He yrittivät nyt, pidättääkseen läntisen tien avoinna vielä odotettaville apujoukoille, torjua tämän saartojoukon taikka ainakin viivyttää sitä. Siksi linnanpäällikkö Knut Posse lähetti jalkaväkeä venheillä suoraan Juustilan joelle vihollisille vastarintaa tekemään ja samoin osaston ratsuväkeä maitse samoamaan saman joen silta- ja kaalamopaikoille, mistä venäläinen pyrki ylitse. Siellä, Vatikiven ylimenopaikalla, arveltiin nyt taistelun syntyvän, ja sitä kohden kiirehti malttamattomana syksyisen metsän halki karjapolkuja pitkin ratsuosasto, jolla oli laaja lahdenmutka kierrettävänä ja jonka sen vuoksi piti kovasti ponnistaa ehtiäkseen ajoissa perille.

Tässä Maunu Frillen johtamassa ratsuväkiosastossa teki taivalta muiden mukana myöskin eräs nuori turkulainen, Pentti Aaronpoika, joka varsin aavistamattaan oli joutunut näille itäisille taistelutanterille. Hän oli vasta toista kuukautta sitten saapunut Viipuriin Suomen piispan Maunu Särkilahden saattoväessä, kun tämä toimelias kirkkoruhtinas silloin oli käynyt Viipurissa järjestämässä maan itäisen vartion puolustusta odotettavaa suurhyökkäystä vastaan ja rohkaisemassa sen harvalukuista linnuetta. Palatessaan sieltä takaisin Turkuun piispa oli jättänyt suurimman osan yksityistä vartioväkeään, piispan henkihuoveja, Viipuriin lisäämään sen puolustusvoimia. Tässä joukossa oli silloin jäänyt Viipuriin nuori Penttikin, turkulaisen porvarin poika, valkohipiäinen ja hentoluontoinen, mutta vilkas ja teerevä nuorukainen.

Häntä ei alkuaan ollut aiottu sotamieheksi, eikä hän kauan ollut aseita kantanutkaan. Hänestä piti tulla lukumies, pappi. Siksi hänet poikana pantiin Turun tuomiokirkon kouluun, jossa hän opiskelikin monta vuotta, päntäten päähänsä Donatuksen latinan kielioppia ja paavillisen kirkon opinkappaleita. Ja lukumieshän se Pentti luonteeltaan olikin, mietiskelijä, haaveilija; koulutuvassa ja kirjojen ääressä hän parhaiten viihtyi. Mutta hänestä ei tullut sittenkään pappia. Häneltä kuoli isä, köyhyys tuli äidin kotiin, ja Pentin täytyi ruveta itseään elättämään. Silloin otti Mauno-piispa tämän reippaan pojan vartioväkeensä, ja hyvinhän Pentti, joka oli ruumiiltaan terve, siinäkin menestyi. Hän sai suorittaa asepalvelusta esimiehensä luona Kuusiston linnassa ja sillä välin retkeillä piispan mukana tämän monilla ja pitkillä tarkastusmatkoilla. Näin hän oli lopulta joutunut Viipuriin venäläisten piirityksen ajaksi.

Linnan väessä vallitsi yleinen innostus: haluttiin varjella tällä rajakulmalla maata ja paavin uskoa. Se innostus oli tarttunut häneenkin. Rohkeana ja urhoollisena hän oli jo Viipurissa ollut mukana monessa ottelussa, kun karattiin liian lähelle muuria tunkeutuneen vihollisjoukon kimppuun tai puolustettiin jotakin uhattua linnansarvea. Nyt hän oli matkalla entistä vaativampaan tehtävään, entistä ankarampaan taisteluun, ja hän halusi intomielin päästä avoimella kentällä mittelemään miekkoja hyökkääväin venäläisten kanssa. Maunu Frillen elähdyttämänä koko ratsujoukko oli lujasti päättänyt olla laskematta ryssiä Juustilan joen yli; ja miehet kannustivat nyt ratsujaan märän metsän läpi ehtiäkseen ajoissa ylimenopaikalle.

Jo vilahteli vesakosta esiin lahdenpohjukoita, mutta niiden ohitse ohjasi opas joukon yhä syvemmäs sisämaahan, ylemmäs jokivartta kohden, missä kaalamot olivat. Sinne perille hiivittiin hiljakseen, ja pian sieltä rupesikin kuulumaan kaukaisen taistelun ryskettä ja ryntääväin miesjoukkojen huutoja, — jalkaväki oli siis venheillä jo edeltä ehtinyt joelle. Siellä se kai oli tavannut venäläiset tekemässä siltaa, jota myöten saartoväki aiottiin kuljettaa Viipurin läntiselle puolelle, ja siinä oli siis heti syntynyt tappelu. Sitä nyt jatkui. Mutta suomalaiset olivat harvalukuisemmat, heitä ei nähtävästi riittänyt koko joenrantaa puolustamaan; muutamasta paikasta oli venäläisiä jo melkoinen joukko päässyt joen ylitse, ja juuri siinä vesakkorinteellä kävi nyt kovin ryske.

Sen oivalsi pian läntisestä metsästä samoava Maunu Frillen ratsuväki, ja siihen se syöksähti vihaisena vihurina omiaan auttamaan. Se päästi metsän rinnassa raikuvan sotahuudon ja karautti niin äkkiarvaamatta vihollisen kylkeen, että tämän etujoukot pian horjuivat, hämmentyivät ja kiirehtivät sekasortoiseen pakoon joelle ja joen taakse.

Tulista taistelua kesti siinä paikassa vain hetkisen. Venäläisten oli väistyttävä, ja monet heistä kaatuivat ahteelle tai suistuivat ja hukkuivat virtaan. Mutta he hyökkäsivät pian suuremmin joukoin, pääsivät taas kaalamon yli rannalle, taistelivat siinä vimmatusti, mutta suomalainen ratsuväki ajoi heidät uudelleen takaisin. Siinä ahtaalla jokiäyräällä oteltaessa kuitenkin pienen, ratsastavan vihollisjoukon onnistui paeta jokivartta ylöspäin ja karauttaa metsään asti. Muutamat suomalaiset ratsumiehet huomasivat sen ja lähtivät heti tuiskuna ajamaan takaa tuota selkäpuolelle pyrkivää vihollisparvea. Se hajaantui siellä metsään päästyään, syöksyi eri tahoille — ja suomalaiset perässä. Pentti Aaronpoika innostui ajamaan takaa muuatta kiitävää kimoa, jonka kaulaa vastaan matalaksi painuneena ratsumies pakeni — sen hän tahtoi tavoittaa ja kukistaa. Hurjana hän kannusti hevostaan, joka ihan lensi kivien ja pensaiden yli, ja hän lähenikin lähenemistään edellä kiitävää kimoa. Väliin hän jo sen rinnallekin ehti, mutta kimo pyyhkäisi silloin aina uudella vauhdilla aavikon yli ja upposi jälleen tiheikköön. Pentti perässä. Niin he kahden laskettivat kauas sammaleiselle salolle, etäälle jokivarrelta, mutta siellä Pentin ratsu vihdoin tavoitti edellään kiitäjän. Pentillä oli miekkansa ojossa, ja sillä hän jo monta kertaa tapaili vihollistaan, yltämättä häneen kumminkaan. Vihdoin hän sentään oli varmasti kimon takapuolen kohdalla, ja nyt hän iski miekallaan vihansa tulisessa vimmassa. Miekka ei tavannut nytkään matalaksi kyykähtänyttä edelläratsastajaa, mutta hänen hevoseltaan se isku sivalsi poikki toisen takajalan reisitaipeen — hevonen kompastui, horjui. Ja Pentin seuraava isku sattui kaatuvan ratsun nivuksiin — silloin se lopullisesti suistui maahan, kaataen ratsastajansa alleen.

Siinä makasi nyt vihdoin vihollinen hänen edessään, toinen jalka satulassa kiinni kaatuneen hevosen alla. Nuolena hyppäsi Pentti maahan, harppasi vihollisensa luo ja kohotti raskaan miekkansa iskeäkseen sillä saaliikseen lopultakin joutuneen venäläisen pään halki. Tämä riuhtoi toivottomassa asennossaan, tapaili miekkaansa, mutta ei saanut maassa maatessaan sitä irti tupesta, — siinä hän oli täydellisesti voittajansa armoilla.

Kiihkon veri kierteli Pentin suonissa hänen siinä seisoessaan hajalla reisin, miekka iskuun kohotettuna. Mutta hän ei iskenyt kuitenkaan. Hänen mieleensä tulvahti näet siinä hetkessä sotakiihkon sekaan toinen laine: miksi hän iskisi, olisihan se vallan turhaa! Ja kun hän tuokion vitkasteli, se isku tuntui hänestä pian vastenmieliseltäkin. Mieshän on avutonna tuossa hänen edessään, on kuin repo raudoissa, olisihan sen pään halkaiseminen selvää murhaa, — eihän toinen voinut ollenkaan taistella vastaan. Hän laski verkalleen kohotetun miekkansa alas, ojensi vain sen kärjen maassa makaajan rintaa kohden ja karjaisi karskisti:

— Olet vankini! Miekkasi tänne!

Pentti ei uskonut vihollisensa muuta ymmärtävän kuin hänen liikkeensä hänen temmatessaan miekan kaatuneen kupeelta. Hämmästyksekseen Pentti silloin kuuli voitetun vastaavan suomeksi, joskin hänelle oudolla Karjalan murteella:

— Tee minkä tahdot, en voi tässä puolustautua!

— Vai olet Aunuksesta, mies, jatkoi Pentti. — No, hyvä, henkesi säästän, mutta vankinani sinut vien ensin Vatikivelle ja sitten Viipuriin.

Vanki ei vastannut, siinä vain makasi liikahtamatta. Hän oli nuori mies, jokseenkin Pentin ikäinen, parrattomista kasvoistaan päättäen vielä nuorempikin. Kypärähattu oli häneltä valahtanut maahan, pää ja keltainen tukka oli ratsun kaatuessa painunut kosteaan sammaleen, — hän oli varsin kiltin näköinen siinä maatessaan, näyttipä miltei häpeävän avuttomuuttaan. Pentti päätti silloin nopeasti selvittää aseman ja virkkoi käskevästi:

— Tikarisikin anna tänne, noin! Nyt voimme rauhallisesti keskustella.

— Auta minut tuon kirotun konin alta, valitteli jalastaan kytketty nuorukainen, tempoen turhaan saapastaan maata vastaan painuneesta satulasta.

— Autankohan, virkkoi Pentti, puolittain vangilleen, puolittain itsekseen. — Olet viholliseni, voisin sinut polkaista kuin kyyn siihen mätänemään, ja niin minun ehkä pitäisikin tehdä. Mutta jos luvannet siivolla olla, en sinua siihen tapa — lupaatko?

— Ka, miksen lupaa, inisi avuton mies. — Kohautahan vähän tuota kimoa.

— Ehkäpä kohautan, Pentti puheli melkein kuin itsekseen. — Olethan ihminen niinkuin minäkin, nuori kuin minä, ja samaa heimoakin olet. Miksipä lähditkään sotimaan meitä vastaan?

— Mikäpä auttaa, kun Novgorodin voivooda käskee, puolustelihe vangiksi joutunut karjalainen. — Käskee: lähtekää sotaretkelle, mies talosta, silloin on lähdettävä, muuten puhkovat silmät, polttavat tuvan... Miesjoukkoon viedään, pannaan sotimaan!...

— Et lähtenyt siis omasta halustasi meidän kyliämme ja kaupunkejamme hävittämään, järkeili Pentti. — Et meitä vihaa?

— Miksipä vihaisin, rauhan miehinähän me mieluummin täällä kaupoissa käytäisiin. Hellitähän jo jalkani.

— Jos hellitän, jos henkesi säästän, herkeätkö silloin sulaksi sovinnon mieheksi, etkö tappele enää, etkö kanna salakaunaakaan meitä tämänpuoleisia vastaan?

— Ka, mitäpä kaunaa! Hellitähän...

Vielä Pentti empi hetkisen. Käveli ruohoa jyrsivän ratsunsa luo, kiinnitti kaatuneen miekan satulaansa ja jutteli edelleen:

— Niin, miksipä todella vihaisimme toisiamme. Taistelimme äsken rehellisesti vastakkain, nyt olemme täällä erämaassa vain kaksi tavallista ihmistä, miksi emme eläisi sovussa. Hä?

— Eletään vain, kunhan vihdoinkin lasket...

— Nyt lasken.

Pentti hellitti kaatuneen hevosen satulasoljet, kohautti vähän sen vielä sätkivää ruhoa, ja samassa olikin nuoren karjalaisen jalka irti. Hän nousi nopeasti seisomaan, koetti jalkaansa maahan — ehythän se vielä oli, vaikka turraksi painunut — ja astui siinä murahdellen reippaana edes takaisin Pentin edessä. Nosti sitten hattunsakin maasta, puisteli sammalia tukastaan ja virkkoi:

— Ehyt tuntuu olevan päänahkakin.

— Hetki sitten se oli piloille särkyä, hymähti Pentti. — Mutta mitäpä niistä enää, nyt voidaan vaikka kättä pistää!

— Mikäpä siinä, terve, Suomen mies!

Siinä he seisoivat ja juttelivat kuin vanhat tuttavat syksyisessä vesakossa. Se tuntui Pentistä vallan hupaiselta; hänen sydäntään lämmitti tunne siitä, että hän oli menetellyt ihmisiksi ja oikein. Hän istahti kivelle, otti poveltaan leipäpalan, joka linnasta oli annettu mukaan evääksi, ja rupesi sitä taittamaan. Mutta karjalainen kumartui satulalaukulleen, tempasi siitä eväskäärön ja kehui:

— Kuule, saat tästä, siinä on piirakkaa ja juustoa — maistapas! Sillä tuohon kai tämä herkku muuten on hylättävä!

Pentti maistoi. Hyvää olikin. Siinä he istuivat äänettömässä syysmetsässä vastakkain, pureskelivat piirakkaa ja juttelivat rauhallisesti, ikäänkuin eivät mitään olisi tietäneet lähellä soivasta sodan pauhusta eivätkä äskeisestä kilpa-ajostaan. Se hykähdytti Pentin herkkää mieltä: olipahan hän täällä sodan melskeen keskellä tavannut vihollisten joukosta ihmisen, joka ei ajatellut ainoastaan vihollisuutta, katkeruutta eikä kostoa, vaan naureskeli rauhan miehenä. Saattoivathan täälläkin siis eri leirien miehet sovinnossa yhtyä ja tarinoida — hyvyys kasvattaa hyvyyttä!

Mutta samalla hän muisti, että pitkään he eivät voineet tässä metsässä viipyä. Taistelu Vatikivellä kai jatkuu, se on voinut yhä kiihtyä, yhdenkin miehen lisäapua siellä ehkä tarvitaan; eikähän sitä tiedä, minne päin omat miehet pian sieltä joutuvat samoamaan. Täytyy kiirehtiä mukaan. Kiveltä nousten hän melkein kaivaten virkkoi:

— Täytynee tästä jo lähteä paluumatkalle. En sido käsiäsi, Karjalan poika, luotan sinuun, saat tästä astella vapaana.

— Niin, astumaan kai tästä nyt on asia, virkkoi karjalainen, katsellen kaatunutta ratsuaan. — Edelläkö sinä ajat vai perässä?

Tuotapa ei Pentti ollut tullut ajatelleeksi. Mutta hän ratkaisi pulman pian:

— Voinhan rinnallasi kävellä, talutan raudikkoani. Sinun kimosi jää kyllä tuohon.

— Niin jää, sopersi voitettu. — Pitäisi se sentään siihen lopullisesti lopettaa.

Haavoittunut ratsu eli näet vielä, tempoi aina toisinaan etukavioillaan ja kohotteli päätään, silmissään surullinen, kuin rukoileva ilme. Pentistä oli naapurin ajatus oikea ja kaunis, ja hän taittui heti miekkaansa antaakseen sillä kärsivälle eläimelle lopullisen surmaniskun. Mutta samassa hänen mieleensä välähti ajatus, että tuohan olisi oikeastaan voitetun asia ja tehtävä — tappakoon itse kimonsa! Ja ojentaen vyöltään karjalaiselle tältä äsken ottamansa väkipuukon hän virkkoi:

— Pistä itse elukkasi hengiltä!

Karjalainen katsahti toveriinsa hiukan ällistyen, otti sitten verkalleen tämän tarjoaman tikarin ja pisti sen kahvaa myöten kimonsa rintaan. Tuokion he siinä seisoivat ääneti katsellen, kuinka ratsu vielä muutamia kertoja sätkytteli, kohautti kaulaansa rajusti ja sitten vaipui maahan retkottamaan. Karjalainen kumartui vetämään puukon pois elukasta. Sitä tehdessään hän hiukan vitkasteli, katseli maahan, mutta vilkaisi samalla salaa ympärilleen ja tarttui sitten ikäänkuin erityisellä tarmolla väkipuukon kahvaan. Hän kiskaisi sen haavasta irti, mutta ojentausi samalla salaman nopeasti suoraksi, käännähti Penttiin päin ja työnsi sivulta puukon kaiken varovaisuutensa heittäneen tarinatoverinsa kylkiluiden väliin.

Pentti tuskin ennätti äännähtää. Hän näki liikkeen, tunsi piston, ymmärsi asian ja kaatui samassa samalle sammalelle, missä hänen vankinsa äsken oli maannut. Vain pikaisen, ihmettelevän, syyttävän ja suurinta pettymystä sisältävän silmäyksen hän ehti luoda kavalaan karjalaiseen. Sillä tämä oli jo nuolena hypännyt Pentin ratsun selkään, jonka satulasta hänen oma miekkansa riippui, ja karautti jo siinä silmänräpäyksessä syysmärkään vesakkoon, — sieltä metsästä kuului tuokion ajan kavioiden kapse, vaimeni ja häipyi.

Kuolleen kimon vieressä Pentti nyt makasi ensin hetkisen tajutonna, sitten jo taas tajuihinsa elpyen. Hänen kylkeään raateli syvälle työnnetty tikari, jota hän kädellään tapaili, mutta jota hän ei saanut haavasta kiskaistuksi. Mutta vielä pahemmin raateli hänen rintaansa kalvava katumus ja kirvelevä itsesyytös.

— Se petti!... Miten hän olikaan voinut luottaa voitettuun viholliseen, miksi oli hän, soturi, heittäytynyt haaveilemaan... — Niitä kysymyksiä hän siinä riutuvassa mielessään hoki, maassa maaten ja turhaan pyrkien ryntäilleen. — Lapsellinen hän oli ollut, herkkäuskoinen ja tyhmä — olipa hän tyhmyydestään todella rangaistuksensa ansainnut!

— Toista on sota kuin hempeily koulupenkillä, torui hän siinä itseään toivottomana. — Minun olisi tietysti tässä äsken pitänyt iskeä iskuni... miekkanihan oli jo koholla hänen päätään kohti, ensi ajatuksenihan oli halkaista se — miksi en iskenyt ja samassa pyöräyttänyt hevostani ajaakseni heti omieni luo, — mitä vitkastelin? Se siitä hentomielisyydestä nyt tuli! Luulin hyvää karjalaispojasta... sen kasvot olivat niin viattoman näköiset, sen silmät niin rukoilevat, avuttomat ja suuret — en hennonut häntä lyödä. Mutta hänpä ei arkaillut, hän sai tikarin ja pisti!

Ah, kuinka se muisto raateli poikaraukan rintaa. Kuinka sanomattomasti hänen kitalakeaankin kuivi, janotti! Pentti painoi polttavat huulensa kosteaan sammaleen, imeäkseen sieltä edes pisaran vettä, ja makasi sitten raukeana, liikahtamatta. Niin liikkumatonta oli kaikki hänen ympärilläänkin, ei lepattanut haavan lehtikään — tähän hiljaisuuteenko hän nyt siis oli vaipumassa... Mutta ei vielä! Vielä sisu kapinoi ja kiukutteli:

— Miksen sitonut edes hänen käsiään ohjasperillä, niinkuin ensiksi ajattelin. Ah, miksi annoin hänelle puukon käteen, — miksen pistänyt kimoa itse! Miksi hourailin ja haaveilin sodassa! Karjalainen leperteli niin pehmeästi ja pyysi niin luottavasti jalkaansa vapaaksi, — en muistanut asemaa silloin hänen kannaltaan. Hänen täytyi tietysti, kun kerran vanki oli, ajatella vain vapauttaan, ajatella, miten välttyisi joutumasta Viipurin tyrmään ja pelastua häpeästä, — hänen täytyi tietysti käyttää saamaansa tilaisuutta paetakseen. Mutta hänen pelastumisensa ehto oli minun kuolemani, hänen täytyi minut tappaa, kun en minä tappanut häntä! Kysymyksessähän oli minun henkeni taikka hänen, — kumpi sen ensiksi toiselta riisti, se sai jäädä elämään...

— Sitä en ymmärtänyt haaveillessani ihmisyydestä. Nyt sen ymmärrän...

Näitä hiljaisia käräjiä nuori turkulainen poika kävi riutuvassa mielessään kaukana Karjalan syksyisessä vesakossa, välillä taas horroksiin vaipuen. Kun hän siitä jälleen tuokioksi virkosi, hän muisti taistelun Juustilan joella, muisti hurjasti hyökkäävät toverinsa, muisti oman huiman ajonsa kirjavalehtiseen metsään... Ne toverit eivät häntä nyt tiedä kaivata, eivät toki tiedä nauraa sillekään, että hän itse meni surman silmukkaan ja ojensi surmaajalle puukon...

Rintaa repi ja raateli — hän koetti vielä kerran kiukuissaan kohottautua, nousta kyynärpäilleen. Se liike vihlaisi pahasti hänen kylkeään, mutta hän näki samalla siinä vieressään kaatuneen hevosen hervottoman pään, josta silmät muljottivat valkeina ja elottomina... huih, häntä puistatti, nehän olivat kuolleen silmät! Kuolleen —, kohta on siis hänkin tässä yhtä hervoton ja eloton ja mulkosilmäinen...

Hänen jalkansa tempoivat taas epätoivoisina, hän ponnisteli vielä kerran kohotakseen, mutta hänen ruumiinsa tärähti ja vaipui voimatonna alas sammaleen. Ja siinä nyt Pentti Aaronpoika makasi enää tempomatta ja itseään soimaamatta. Miksipä tempoa ja rasittaa revittyä ruumista, hänen oli nyt kerta kaikkiaan alistuttava sodan lakiin, joka kuului: surmaa tai kuole! Pentti oli itse valintansa tehnyt, siitä hän oli nyt saanut tuomionsa...

Tuuli humahti taas kerran vesakossa, pani haavan lehdet lepattamaan. Mutta sitä ei enää kuullut sammalelle kaatunut mies, hän lepäsi jo lopullisessa rauhassa.

KILPAILU MARKKINOISTA.

Elettiin joulunaluspäiviä vuonna 1415. Oli varhainen iltapäivä, mutta pystyvalkea palaa roihusi jo niissä Oulunsalon rannikkotalojen pirteissä, jotka olivat kuin kätketyt metsän siimekseen, ettei niitä merelle päin näkyisi. Eräässä suurimpia pirttejä talonväki hääri puhdetöissään takkavalkean ympärillä, mutta pirtin pitkän pöydän ääressä istuskeli siellä muutamia matkamiehiä pärevalkean lepattavassa valossa, hekin siinä puuhakkaina hommaten. He olivat äsken kelkalla vetäneet laivastaan, joka oli jäätynyt saaren suojaan, tynnyrin, ja sen tappia he nyt availivat, talon kipot ja kannut siinä varallaan.

Nämä miehet olivat turkulaisia kauppamiehiä, jotka syyskesällä olivat purjehtineet Oulunsuuhun ja nyt jääneet laivoineen tänne talvehtimaan, asuen majamiehinä rannikon kalastaja-maanviljelijäin luona Oulunsalon suurimmassa pirtissä. He olivat tahallaan jättäytyneet tänne talveksi käydäkseen kauppaa Pohjan pirkkalaisten, lapinkävijäin sekä Pohjanmaan suurten jokien lohenpyytäjäin kanssa, ja hyvin heiltä näihin asti kaupat olivatkin luonnistaneet. Mutta pohjolan pitkä pimeä ja sen avuton yksitoikkoisuus oli pian ruvennut heidän mieltään masentamaan. Eihän siellä ollut valoisaa taikka puolihämärääkään aikaa kuin pari, kolme tuntia vuorokaudessa, jolloin näki liikkua ulkona ja käydä kauppaa ranta-aitassa, mihin he kokosivat ostoksensa ja missä pitivät kauppatavaraansa. Muu osa vuorokautta täytyi virua huonosti valaistussa tuvassa, nukkua sen raheilla nukkumasta päästyäänkin ja sitten koettaa päretulen valossa edes jotakin näperrellä. Se kävi niin pitkäpiimäiseksi, että turkulaiset olivat melkein jo katuneet jäämistään talveksi tähän kaukaiseen, pimeään maanääreen. Mutta lyhentääkseen edes tulossa olevain kirkkopyhäin pitkiä, pimeitä puhteita he olivat nyt vetäneet laivastaan maihin tuon pulleamahaisen, rautavanteisen viinitynnyrinsä, jonka seurassa he tiesivät pitkien iltojen kuluvan hauskemmasti. Näihin tynnyrinavaajaisiin he olivat kutsuneet vieraikseen Oulunsalon papinkin ja lukkarin, ja kun tapit vihdoin oli avattu, rupesi pöydän ympärillä kielenkanta laukeamaan.

Turun kauppamiehet, joita oli kolme, olivat syystalvella käyneet kauppamatkoilla Pohjanmaan toisillakin jokisuilla, Haukiputaalla, Iissä, Simossa, Kemissä ja Torniossa, ja sillä välin pitäneet rihkamakauppaa niissä parissa tavara-aitassa, joita turkulaisilla vanhoilta ajoilta oli siinä Varjakan saaren vastapäisellä rannalla. Nyt he kertoivat vierailleen tuosta äskeisestä kauppamatkastaan ja Tornion markkinoista, joista he olivat tuoneet mukanaan pari hevoskuormaa Lapin antimia, arvokkaita näädän ja majavan nahkoja, — niillä he tiesivät Itämeren kauppapaikoilla olevan vilkkaan kysynnän. Kertoivat siinä näkemistään ja seikkailuistaan yhä virkistyen ja äänekkäämmiksi käyden.

— Siellä Tornion markkinoilla oli väkeä monenlaista, ruotsalaisia, norjalaisia, lappalaisia, vienalaisia, siellä puhua poristiin monilla kielillä ja kauppatavaraakin oli jos minkä näköistä ja nimistä. Se oli kuin Baabelin kaupunki!

Näin jutteli nuorin turkulaisista, Hannu Villikainen, joka nyt ensi kerran oli näillä Pohjanmaan kauppamatkoilla ja johon Tornion markkinat olivat tehneet peräti valtavan vaikutuksen. Mutta toinen turkulainen, vanhin joukosta, Juho Rengonpoika, joka jo ennen nuorena miehenä oli näillä matkoilla käynyt, ehätti siihen mahtipontisena selittämään:

— Eikä ne Tornion markkinat nyt kuitenkaan olleet mitään siihen verraten, mitä ennen, tässä pari-, kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin näillä markkinoilla vuosittain ja joukolla käytiin Turusta, niinkuin muuten Tukholmastakin, Räävelistä ja Lyypekistä asti. Ja silloin siellä vasta liikettä surisi, silloin siellä vasta oli oikea kieltensekoitus! Mitäs nyt, kun ei sinne vuosikymmeniin ole laivoilla etelästä päin kukaan kulkenut, — nykyiset markkinat ovat kääpiöitä entisiin verraten!

— Olipa siellä sentään ääntä ja mölinää nytkin, ihan hirvitti väliin, ja liukkaat olivat siellä puukotkin tupesta livahtamaan, kertoi kolmas kauppasaksoista, lyhyenläntä, kalpeahko mies, Heikki Spit, jota Tornion markkinain rähinänsekainen, usein tappeluihin kärjistynyt elämöiminen ja eri kauppa-ainesten välinen kiivas kilpailu oli vallan järkyttänyt. — Muistattehan nekin karjalaiset nahanostajat, jotka meitä haukkuivat, kun muka olimme tulleet heidän apajoilleen.

— Miksi heidän? tiedusteli pitäjän pappi, joka suurella halulla yhä uudelleen kallisteli viinikannua. — Liehän siellä valta kaikilla käydä kauppaa?

— Onpa tietenkin, vakuutti Rengonpoika, joka hyvin muisti entisen ajan kauppatavat, jolloin siellä yhteisestä sopimuksesta vallitsi ankarat, kaikkea väkivaltaa ehkäisevät kauppasäännöt. — Mutta nyt viime vuosikymmeninä vienalaiset ja muut karjalaiset ovat saaneet melkein yksin ostella pirkkalaisilta nahkoja; he ovat määränneet hinnat mielensä mukaan, ja nyt heitä tietysti harmitti, kun me olimme saapuneet kilpailemaan. Mutta minkäpä he meille mahtoivat, vaikka ostelimmekin nahat pois heidän nenänsä edestä. Ei haukku haavaa tee!

— Mutta kovasti he uhkailivat kostavansa, ja ihanhan ne siinä lähdön aikana kuormillamme häärivät, kertoi Heikki. — Siunailinpa, kun me vihdoin kierää jäätä myöten pääsimme ajamaan Torniosta pois ja saimme kuormat tänne aittoihimme.

— Hyvinhän sieltä päästiin ja olisi päästy, vaikka olisivat mitä yrittäneetkin, kehui Villikainen. — Ja täällä ne nyt ovat meidän aitoissa monen jokivarren nahkakiihtelykset, lohitynnyrit ja voisaavit hyvässä tallessa, lujat lukot aittain ovilla.

— Ja jahka tässä vielä talvikausi käydään kauppoja, myödään suolat loppuun ja ostellaan yhä uusia nahkakuormia, niin on meillä keväällä täysi, kallis lasti täältä Turkuun vietäväksi. Väleen meiltä täällä tämä talvi kuluu!

Näin pitkän matkan miehet, joita jo ikävä oli ruvennut voittamaan, nyt viinikannun ääressä rohkaisivat omiaan ja toistensa mieliä, kallistellen kippoja kirkon miesten kanssa ja tarjoten aina väliin kulauksen talon miehillekin, joille tuo outo juoma makealta maistuikin. Nopeasti sujahtivat iltapäivän tunnit, eikä sentään viinitynnyriä tarvinnut vielä edes kallistella, — ihan virtanaan siitä juoksi, kun tappia avattiin, ruskeata, kihauttelevaa ilolientä.

Silloin, ilon parhaimmilleen yletessä, naapurin poika hiihti pihaan ja ryntäsi pirttiin kertomaan, että alhaalta rannasta, metsän takaa, kuului liikettä ja kohinaa aivan turkulaisten kauppa-aittain seutuvilta.

— Hä, vieraitako aitoillamme! — Äkkiä hypähtivät Turun miehet pöydän äärestä pystyyn ja kiirehtivät pihalle kuuntelemaan. Aivan oikein, sieltä kuului aittarannasta ryskettä ja ääniä. Siellä oli varmasti miehiä luvattomilla asioilla. Kuin tulessa turkulaiset viskasivat turkit ylleen ja naapukat päähänsä, kiskaisivat kirveet vyölleen ja lähtivät synkästi kiroten juoksemaan rantaan päin. Ja viinistä vilkastuneet talon miehetkin seurasivat heitä. Mutta kirkon edustajat, pappi ja lukkari, tyhjensivät visusti pöydälle jääneet kipot ja kannut kurkkuihinsa ja lähtivät sitten hiipimään pois kirkolle päin; pieni puinen pyhättö sijaitsi mantereen puoleisella kankaalla. Samaa vauhtia he pakenivat vielä sieltäkin edemmäs sydänmaille päin.

* * * * *

Itämerellä ja sen lahdilla oli näihin aikoihin kaikki rauhallinen kauppaliike kauan ollut mahdotonta. Turvatonta oli ollut liikkua vesillä, ja rannatkin olivat ylen rauhattomat. Sillä yhtenä tuloksena Itämeren maissa vallitsevista hallitsijariidoista ja muista sisäisistä taisteluista oli näille vesille syntynyt kokonainen rikollinen ammattikunta, puoliuskonnollinen, puolivaltiollinen merirosvojen veljeskunta — vitaaliveljekset —, jotka aseistettuina meriä kyntäen ryöstivät kaikki tapaamansa kauppa-alukset ja tappoivat niiden kuljettajat, olivatpa ne minkä maan väkeä tahansa. Samat merisissit pakkoverottivat myöskin rannikkoja, joiden eri pohjukkoihin, jopa linnoihin ja kaupunkeihinkin, he äkkiä pesiytyivät, ja pitivät niin monet maat kauan kauhun ja pelon vallassa. Niinpä olivat he aika-ajoin isännöineet mistään esivallasta välittämättä yksin Suomen Turussakin. Käskynhaltija, Knut Bonpoika Griip, oli näet lopulta turvautunut heihin kuten ainakin väkevämpäänsä, päästäen kaikkinaiset saksalaiset ryöväriritarit, vendiläiset merisissit ja tanskalaiset sotilasluopiot linnain isänniksi. Suomen pääkaupungista oli näin joksikin ajaksi tullut Itämeren rosvojen keskuspaikka ja se joutui aivan eristetyksi muusta lainalaisesta maailmasta. Sen koko kauppa tyrehtyi, jopa niin, että hansalaiset kauppasaksat, Turun porvariston johtava pääaines, sieltä pakenivat pois paremmille markkinoille. Kaikki siveelliset käsitteet olivat menneet nurin Turun suomalaisiltakin kauppiailta. Mikäli he eivät olleet ruvenneet merirosvoiksi, olivat heiltä niissä oloissa menneet hampaat naulaan; sisämaankauppakin oli tavaravarastojen puutteessa loppunut, ja siellä sisämaassa oli ihmisillä hätä, mistä saada suolaa ja rautaa ja muuta tarvetavaraa.

Tämä pari-, kolmekymmentä vuotta kestänyt onneton aika oli nyt vihdoinkin, ainakin toistaiseksi, päättynyt. Unionikuningatar Margaretan tarmokkaat ponnistukset järjestettyjen olojen palauttamiseksi hänen kolmeen valtakuntaansa olivat näet vihdoin kantaneet hedelmiä, ja hänen toimekkaat käskynhaltijansa olivat 1400-luvun ensi vuosikymmenellä vähin erin puhdistaneet Suomen rannikot merirosvoista. Varsinkin oli Klaus Lydekinpoika Djekn, joka Margaretan lukuun näihin aikoihin varsin itsenäisesti isännöi Turussa, lujalla kädellä ja tekemällä järkeviä rauhansopimuksia Suomen ja hansakaupunkien välillä avustanut järjestettyjen olojen palauttamista. Niin oli Turun kauppakin vähitellen, joskin hyvin hitaasti, taas päässyt elpymään. Sieltä ruvettiin jälleen tekemään kauppamatkoja Rääveliin, jopa uskaltausi taas lyypekkiläinen hansa-alus Turkuun asti, ja silloinhan turkulaisilla jälleen oli vietävää sisämaahankin.

Silloin välähti eräiden Turun porvarien päähän ajatus koettaa saada uuteen vireeseen kauppaliike myöskin Peräpohjolaan. Se oli ennen ollut heille hyvin hyötyisää liikettä. Sikäläisten suurten jokien ranta-asukkaille oli Turusta laivoilla viety rautaa, suolaa, viljaa, aseita ja muuta tarvekalua, ja heiltä oli sieltä vastikkeeksi vaihdettu eläinten nahkoja, joita sikäläiset lapinkävijät, Pohjan "pirkkalaiset", toivat veroalamaisiltaan laajasta lapinkorvesta, sekä lohta, jota rantalaiset pyysivät kalarikkaista joistaan. Tämä kauppa oli edellä kuvattuina turvattomuuden vuosina sitten kokonaan pysähtynyt, sillä nimenomaan Pohjanlahti oli ollut vitaaliveljesten hallussa, jotka herrastelivat Suomen puolella m.m. Korsholman linnassa ja Ruotsin puolella useissa merikaupungeissa. Merenkulku oli näin ollut aivan tukossa. Nyt sekin oli auennut, taikka ainakin toivottiin merirosvojen sieltäkin vihdoin poistuneen. Ja silloin päätti kolme Turun porvaria uskaltautua tuolle pitkälle matkalle kuin löytöretkelle.

Heistä oli vanhin, Juho Rengonpoika, kuten sanottu, jo ennen nuorempana ollut tällaisella kaupparetkellä muiden turkulaisten matkassa, ja hän se nyt lähti johtajaksi ja oppaaksi. Toinen, Heikki Spit, pani likoon laivansa, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut Turusta lähteviltä merirosvoilta takaisin siepatuksi, mutta oman henkensä alttiiksipanemista hän kauan empi, kunnes vihdoin ahneus voitti ja hänkin lähti mukaan. Kolmanneksi liittyi matkaan nuori ja reipas Hannu Villikainen, jota tälle retkelle veti yhtä paljon seikkailunhalu kuin hyvän ansion toivo. Nämä kolme miestä hankkivat laivaansa kauppalastin, ottivat hyötytavarain lisäksi mukaansa kankaitakin ja koristuksia ja muuta houkuttelevaa rihkamaa, sillä he aikoivat viipyä talven yli Pohjanmaalla ja käydä sikäläisillä talvimarkkinoilla onneaan koettamassa.

Vistottavaa oli ollut heidän matkansa autioiden merien poikki, joissa ei pienintäkään purjetta näkynyt, ei kalastajavenhettä, ei savua vehmaimmissakaan saarissa. Se oli kuin "kuollut meri", jonka autioiden saarten takaa vain saattoi odottaa ryöstäjän mustapurjeisen aluksen pistäytyvän esiin, ja monesti Spitin Heikin oli tehnyt mieli pyörtää takaisin keskeltä taivalta, mutta hänen toverinsa olivat kuitenkin aina saaneet hänet taivutetuksi jatkamaan matkaa. Niin tultiin vihdoin Pohjanlahden pohjukkaan ja yritettiin sen vanhaan kauppapaikkaan, Oulunjoen suuhun. Mutta suisto oli nyt autio ja tyhjä; nähtävästi oli sen asujamisto jo vuosia sitten rannikonryöstäjiä paeten jättänyt markkinapaikkansa Turkassa autioksi, vetäytyen ylemmäs jokivarrelle koskien taa. Ei löytynyt vanhaa kauppapaikkaa enää Iijoen suustakaan, ja turkulaiset aprikoivat jo, pitäneekö heidän väestöä tapaamatta ja tyhjin toimin lähteä paluumatkalle. Jo he lähtivätkin, mutta sillä matkalla he tapasivat sentään eräitä silakanpyytäjiä selältä ja kuulivat heiltä, että Oulunsaloon, Varjakan saaren kohdalle, oli taas syntynyt uusi asutus ja pieni kauppapaikkakin. He purjehtivat siis sinne, laskivat ankkurin saaren ja mantereen väliseen kapeaan, syvään salmeen ja läksivät maihin eläjiä hakemaan. Niitä he löysivätkin matalan lahden pohjasta, rantametsän takaa, ja sinne Oulunsalon pikkukylään he silloin asettuivat, sieltä käsin laajempia kaupparetkiä tehdäkseen.

Ja hyvinhän olivat heidän suunnitelmansa lähteneet toteutumaan. He olivat käyneet, paitsi Torniossa, kauppamatkoilla sisämaassakin, jokien varsilla, josta löysivät vauraan asutuksen. Tämä ilolla vaihtoi itselleen turkulaisilta suolaa ja viljaa nahkakiihtelyksiin ja lohitynnyreihin. Siten turkulaiset olivat jättäytyneet talveksi Peräpohjaan kauppaa tekemään, ja hyvin toivein he nyt ajattelivat ensikesäisiä suuria voittojaan. Mutta silloin...

* * * * *

Turkulaiset juoksivat minkä koivista lähti ranta-aitoilleen, nuori Hannu ensimmäisenä kirvestään uhkaavasti heilutellen ja pieni Heikki viimeisenä kylän miesten joukossa, — aina sitä varovammin, kuta lähemmäs aittoja hän joutui. Sillä sieltä kuului nyt yhä selvemmin rymyä ja outojen miesten ääniä, — Heikkiä rupesi pahasti peloittamaan. Eikä toistenkaan turkulaisten auttanut juosta tietään loppuun asti. Sillä kun Hannu ensimmäisenä saapui ranta-aukealle ja siitä kalpean kuutamon valossa näki vieraitten miesten aukimurretuilla aitoilla ahertavan, ja kun hän siitä heille karjaisi:

— Pois vorot aittojamme rosvoamasta! — silloin olivat aittain tyhjentäjät rauhallisesti, mutta vakavasti huutaneet kieltelijälle vastaan:

— Älkää tulko lähemmäs, jos teille henki lie kallis! Täällä nyt me olemme isäntinä.

— Aitat ovat meidän ja tavarat, karjui siihen perille rientävä Juho Rengonpoika, yhä kohti työntyen. — Rosvoille annamme rosvon palkan!

Mutta pilkkanauru kajahti aitoilta vastaan:

— Tulkaa antamaan!

Juhonkin täytyi silloin pysähtyä. Sillä kymmenkunta keihäsmiestä läksi aittain luota juoksemaan turkulaisia kohti, asettuen siten suojelemaan toisia, jotka yhä aitoista vyöryttivät lohitynnyreitä ja kantoivat porokelkkoihinsa nahkakiihtelyksiä, noita turkulaisten kalliita kauppavoittoja. Ja keihäsmiehistä puhui muuan päättävästi, joskin ivallisesti karjalaisella murteellaan:

— Luulitte hyvänkin apajan vetäneenne, kun tulitte Tornioon meidän kauppavesillemme, missä teitä ei ole ennen nähty. Ne nahat ja arvokalat, joita te sieltä ja muilta jokivarsilta itsellenne keplottelitte, ne ovatkin meidän oikeutettua kauppatavaraamme, ja näin me nyt otamme omamme takaisin, — perikää hinta sitten mistä saatte! Älkääkä tulko toiste enää näille meidän markkinoille.

Turkulaisilta oli sisu haljeta tuota ryöstäjän koppavuutta kuullessaan, ja Rengonpoika karjui ja haukkui vastaan, niin että hänen äänensä kävi käheäksi. Mutta samaan aikaan hänen täytyi pidättää Hannua hyökkäämästä kirveineen ylivoimaa vastaan. Karjalaiset eivät näet heidän huudoistaan välittäneet, yhä ilkkuivat vain, eivätkä rannalle saapuneet Oulunsalon talonpojatkaan uskaltaneet lähteä turkulaisille avuksi ryöstäjiä vastaan. He pelkäsivät talojaan, kiihtynyt vainolainen saattoi tulla ja sytyttää ne tuleen. He kyllä hekin sieltä etäältä moittivat Karjalan miehiä väkivallanteosta, näkyivätpä näitä tuntevankin ja nuhtelivat:

— Kuinka sinäkin Kaipainen, joka ennen olet täällä rehtimiehenä liikkunut, nyt käyt toisen tavaraan käsiksi? Ja sinäkin Miikulainen, ennen maksoitte toki nahoista ja lohista talia ja suoloja...

— Teille maksamme vastakin, vastasivat karjalaiset talttuneemmin, — mutta nämä turkulaiset tulivat luvatta meidän markkinoillemme...

Sen verran nämä oululaisten miesten nuhteet kuitenkin näkyivät ryöstäjiin vaikuttaneen, että he nyt herkesivät aittoja enempää tyhjentämästä. Köytettyään kuormansa he lähtivät vain rauhallisesti taluttamaan pororaitoaan Oulun jokisuuta kohti, josta heidän vanha kauppatiensä vei poikkimaisin heidän omille mailleen.

Tämän lähdön nähdessään turkulaiset yrittivät vielä yllyttää kylänmiehiä ajamaan poistuvia voroja takaa, lupasivatpa hyvät palkkiotkin, mutta talonpojat pysyivät paikoillaan. He eivät tahtoneet ryhtyä ilmitappeluun karjalaisten kanssa, jotka he tiesivät pahoiksi kostamaan, ja he älysivät voimansa joka tapauksessa liian heikoksi. Pororaito sai siten estämättä lähteä kalliine kuormineen Turun miesten vimmatusta vihasta ja kiljunnasta huolimatta. Tekivätpä karjalaiset keihäsmiehet vielä lopuksi ja kaiken varalta uuden hyökkäyksenkin jo itkun äänellä rääkyviä turkulaisia vastaan, peitoten heitä keihäsvarsillaan selkään ja ajaen heidät seuralaisineen metsään. Sitten he hiihtivät nopeasti raitonsa luo jälkijoukkona poistuvaa kuormastoa vartioidakseen.

Tuo viimeinen, kovakourainen hyökkäys vaikutti, että Spitin Heikki, joka hänkin oli saanut kolauksen selkäänsä, juoksi kertaakaan hengähtämättä takaisin kylään. Siellä hän viipymättä ryhtyi erään isäntämiehen kanssa kauppoihin, osti tältä hevosen ja reslan ja läksi päätä pahkaa, tovereitaan rannasta odottamatta, ajamaan täyttä ravia etelään päin. Hän uumosi, ettei tämä ottelu edes siihen selkäsaunaan pääty, ja päätti sen vuoksi pelastaa ainakin oman henkensä, jättäen laivansa ja toverinsa vainolaisille alttiiksi.

Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen sitävastoin yhä rannalla metsän reunassa karjuivat ja kiroilivat, syyhyttäen vielä kauan selkiään, mutta voimatta yöhön poistuville ryöstäjille mitään. Sen todettuaan he vihdoin vihan vaahto suupielissään kävivät kuutamon kalpeassa valossa tutkimaan aukimurrettuja ja ryöstettyjä aittojaan. Heidät valtasi uusi kiukku joka askelella todetessaan, kuinka paljon karjalaisvorot olivat vieneet heidän vaivalla koottuja, kallisarvoisia nahkojaan ja lujasti vannehdittuja lohitynnyreitään. Mutta totesivatpa he sentään jo samalla, että oli niiltä roistoilta kuitenkin jäänyt siinä kiireessä tavaroita viemättäkin; toinen aitta toki oli melkein koskematon. Ja laivaan, joka oli jäätyneenä siinä vieressä Varjakan salmessa ja jossa heillä vielä oli melkoisesti vaihtoesineiksi tuomiaan Turun tavaroita, rosvot eivät onneksi olleet yrittäneetkään.

Läähättäen ja kiukkuisin mielin Rengonpoika ja Villikainen palasivat vihdoin majapirttiinsä, jossa illanvietto äsken niin hauskasti oli aloitettu, mutta josta heidän kolmas toverinsa nyt oli hävinnyt. Siellä heille äskeisen ilon asemesta tuli murheen ja suuttumuksen yö ja tuli surullinen juhlanvietto. Mutta he eivät kuitenkaan laskeneet luontoaan kokonaan lamaantumaan. Viinitynnyri lohdutti heitä aluksi. Ja kun päivät taas rupesivat pohjolassa pitenemään, silloin valkeni vähitellen heidänkin vihanmusta sisunsa ja he ryhtyivät taas rannikkoväestön kanssa jatkamaan kaupantekoa jäljelläolevilla vaihtotavaroillaan. Hiljalleen he siten saivat kerätyksi melkoisen tavaralastin laivaansa, jolla he keväällä, heti jäiden lähdettyä, kävivät kahteen pekkaan purjehtimaan takaisin kotoista Turkua kohden.

* * * * *

Siellä Turussa Spitin Heikki oli jo, talvikelillä palattuaan, nostanut aikamoisen hälytyksen "venäläisten" rauhan vallitessa tekemästä väkivaltaisesta, aseellisesta hyökkäyksestä Ruotsin kuninkaan alamaisia vastaan ja heidän ilkeästä ryöstöstään. Hän oli heti hälyttänyt Turun ylimmät viranomaiset liikkeelle, käskynhaltijan ja piispankin, ja nämä mahtimiehet olivat jo ryhtyneet toimenpiteisiin tehdäkseen Novgorodiin valituksen "venäläisten päällikköjen Kaifaksen ja Mikaelin ilki- ja väkivallanteosta", — tällaisiksi olivat asiakirjoissa muuttuneet karjalaisten Kaipaisen ja Miikulaisen nimet. Oikein lähetystöt pantiin nyt matkalle Novgorodiin, ja siitä sukeusi pitkä, valtiollinen juttu. Novgorodin esivalta ei tietenkään saanut taikka ei sanonut saaneensa mitään selkoa Kaifaasta eikä Mikaelista, ja vaaditut vahingonkorvaukset lienevät siten myös jääneet saamatta, — Juho ja Heikki ja Hannu saivat kärsiä sen vahingon niinkuin selkäsaunankin nahoissaan. Mutta sen verran nuo Turun viranomaisten ankarat valitukset ja uhkaavat vaatimukset kuitenkin vaikuttivat, että Novgorodin suuriruhtinas pyhästi lupasi vastata siitä, etteivät hänen alamaisensa vastaisuudessa enää häiritse kaupparauhaa eikä turkulaisten kauppaoikeutta Peräpohjolassa. Tämä olikin Turun porvariston kannalta tärkeintä, sillä se ei millään ehdolla tahtonut menettää tuota tuottoisaa Pohjanmaan-kauppaansa, jota se päinvastoin nyt rupesi uudelleen viljelemään.

Jo muutaman vuoden perästä Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen lähtivät uudelle kaupparetkelle Pohjanmaalle. Mutta he eivät nyt lähteneetkään sinne kahden eivätkä yhdellä ainoalla laivalla. He innostivat useita Turun porvareita, useita laivakuntia, mukaansa, jotta heissä olisi miehen vastusta, jos joskus taas kinaa syntyisi markkinakilpailijain kanssa. Mutta Heikki Spit ei tällä kertaa enää halunnut lähteä Pohjanmaanretkelle, hän oli ensimmäisestä matkastaan saanut kyllänsä ja hoiti nyt mieluummin kotosalla muita hommiaan.

SEIKKAILIJA-SOTILAS.

Padasjoen nimismiehentaloon oli vuonna 1597 kuulutettu käräjät vasta joulukuussa, vaikka tavallinen käräjäaika oli jo keväällä. Mutta tänä vuonna olivat Suomessa melkein kaikkialla käräjät, niinkuin veronkannotkin ja muut viralliset toimitukset, myöhästyneet, sillä maassa oli alkuvuodesta vallinnut sota ja levottomuus, riehunut katkera "nuijakapina", jonka jaloista viranomaisten oli ollut paettava pois toimipaikoiltaan linnoihin ja kaupunkeihin ja jonka seurauksia väestö sitten monin paikoin oli piillyt metsiin. Vieläkin tämän sodan mainingit tuntuivat, ja sen peruikseen jättämiä ryöstö- ja muita juttuja oli näissäkin käräjissä paljon käsiteltävinä. Harvoin kuitenkin saatiin syytetyt tuomittaviksi: miehet olivat sodassa kaatuneet tai hävinneet teille tuntemattomille, ja jäljelle jäänyt väestö tiesi kuulusteltaessa tapahtumista yleensä sangen vähän.

Mutta eräs tulossa oleva juttu oli kuitenkin omansa Padasjoen nimismiehentaloon keräytyvää käräjärahvasta erityisesti jännittämään. Kaikki tiesivät, että yksi Hämeen kapinaliikkeiden pääjohtajia, kaikkien tuntema ja kaikkien suosima Simo Piutulainen oli joutunut ruununmiesten käpälälautaan ja että hänet nyt oli tuotu tähän nimismiehentaloon näissä käräjissä tuomittavaksi. Iloinen mies, neuvokas ja kekseliäs, aina aulis muita auttamaan ja pälkähistä päästämään, aina valmis hätääntyneitä rohkaisemaan ja aina liukas itse silmukoista lipsahtamaan, — hän oli nyt nuorissa tuolla saunassa, jonka ovella oli salpa ja pönkkä. Loitompaa katselivat käräjille saapuneet lammasnahkaturkkiset miehet tuota mustaa ovea ja supattivat keskenään:

— Menipähän lopultakin viisas vipuun, miten liekin nyt voutien kierrokseen jäänyt!

— Monesta loukusta se on pelastunut, mahtaneekohan vielä tästä saunasta henkensä pelastaa?

— Pitäisi sitä koettaa autella, mutta kovin valppaina seisovat tuossa pihalla Iivar-herran ryttärit häntä vartioiden...

— Jos Simo itse olisi tällä puolen oven, niin hän kyllä kytketyn miehen saunasta pelastaisi. Mutta meistä muista ei siihen ole...

— Ei. Ja siksi pitkä on Simon syntiluettelo, että hän varmasti on jo tänä iltana hirressä!

— Sääli hilpeää miestä!

Niin synkkäsilmäiset, lyhytturkkiset miehet hiljaa supattivat, alta kulmainsa luimistellen ja vilkuen kiivaan sotaherran Iivar Tavastin jäyhiin ratsumiehiin, jotka vahvasti aseistettuina pihaa vartioivat. Mutta sivummalla myöskin kylän naiset keskenään supattivat samanlaisia säälin sanoja, ja jokunen neitonen pyyhkäisi huivin nurkalla kostunutta silmäänsä muistellen niitä iloja, joita tuo saunaan nyt suljettu Simo oli heillekin pitänyt.

Tuomioherroja odotettiin juuri saapuviksi pappilasta. Simon juttu otetaan kai heti esille, hetki oli täpärä ja vakava. Mutta samassa kuului saunasta, pönkitetyn oven takaa, iloinen laulu. Ahteella odottava käräjärahvas hymähti: vanha luontonsa sillä Simolla vielä tuntuu olevan... laulaapahan, veitikka!... ei se anna käräjäaamunakaan huolten itseään runnella...

* * * * *

Salpain takana, pimeän saunan savipermannolla, istui köysiin sidottu nuorehko mies, tirkistellen oven raosta pihalla liikkuvaa ja kuiskailevaa joukkoa. Hän tiesi sen alakuloiseksi ja murtuneeksi, ja näitä hyviä tuttaviaan rohkaistakseen hän yht'äkkiä heläytti laulun. Mutta oikeastaan häntä ei nyt sentään laulattanut. Hän ymmärsi hyvin hetken vakavuuden eikä osannut enää mitään pelastusta toivoa. Ja väkijoukon kyljessä, hiukan erillään muista, hän näki yksinäisen naisen, joka oli vetänyt huivin syvälle silmilleen ja jonka ruumis hänen siinä kinoksessa seisoessaan toisinaan hytkähti, ilmeisesti itkusta. Simo tunsi siinä vaimonsa Kuhmoisten Oittelasta, oman, paljon kärsineen, nöyrän Elisansa, jota hän oli paljon laiminlyönyt... ja vaivoin hän sai laulunsa reippaana lopetetuksi. Mustumaan rupesi nyt hänenkin muuten aina rohkea mielensä, eikä hän voinut olla siinä muistelematta elettyä taivaltaan, jonka hän nyt oivalsi päättyvän hamppuköyteen. Hän heittäytyi selälleen kylmälle lattialle ja antoi muistojensa vapaasti liidellä. Mutta kuta kauemmaksi hän palasi elämänsä kirjaviin seikkailuihin, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä. Olihan toki maistettu monet maailman makeatkin, monet oli seikkailut onnella selvitetty, rentonaan oli keinuttu ajan aalloilla, — mitäpä se hänen elämänsä oli ollutkaan muuta kuin iloista taivaita hirsipuuta kohti...

Köysiin sidottu mies muisteli köyhää lapsuuttaan Saimaan rannoilla, mistä hän jo nuorena poikasena oli lähtenyt seikkailemaan, — veri häntä jo silloin ikäänkuin veti maailmalle. Sotaisat oli silloin ajat, aseväeksi otettiin poikasiakin, joille luvattiin kultaa ja kunniaa, — hän otti pestin muutamaan savolaiseen lipulliseen, joka lähti sota- retkelle Karjalaan ja Inkeriin. Reipasta elämää se oli, iloisia sotavuosia, mutta sai siellä sentään kärsiä vilua jos nälkääkin. Kerran hän siihen rehkimiseen kyllästyi, karkasi, pakeni Suomeen, aina Pohjanmaalle asti. Siellä hän muutaman vuoden piiloili, kulki rantalaisten mukana merillä ja sisämaalaisten kanssa hauinpyynnissä, ja paljon hyviä ystäviä hän siellä hankki neuvokkuudellaan ja iloisella luonnollaan.

— Siellä sitä olisi voinut pysyäkin ja henkensä säilyttää, huoahti muistoihinsa uponnut mies. — Mutta olipa liian yksitoikkoista se elämä... veri vaati laajemmas liikkumaan.

Hän palasi takaisin rintamaille, saapui Hämeenlinnaan, antautui siellä linnueen palvelukseen. Mutta liian ankaraa oli taas siellä siihen aikaan, Steen Fincken valppaiden silmäin alla, se rautainen komento, — ennen pitkää hän tästä vanhasta linnapahasesta hävisi kuin tuhka tuuleen. Muina miehinä hän ilmestyi nyt Päijänteen rannoille, jonne hän sittemmin koteutuikin ja jossa hän hempeimmät aikansa vietti, milloin renkinä aateliskartanoissa, milloin vapaana miehenä talonpojissa vieraillen. Kuhmoisten Saksan talossa, jonka isäntä, entinen voutirenki, äsken oli saanut knaappioikeudet, siinä hän kauimmin viipyi, nauratti Kuhmoisten neitosia ja ratsasti isäntänsä asioilla. Tämän palvelukseen hän lopulta antautuikin ratsumieheksi — taas siis sotilaaksi, — sai hyvät pestit ja metsämökin asuttavakseen. Sinne hän eräänä päivänä toi vaimonaan erään Kuhmoisten kukkeimpia kaunottaria — tarttunut oli näet iloinen veitikka lopultakin yhteen naurattamistaan naisista, tuohon törmällä nyt itkevään Elisaansa...

Siellä syntyi heille poikakin metsämökillä, — ensi kerran oli Simolla elämässään silloin oma, vakinainen koti ja kodin onni. Sitähän olisi voinut jatkuakin. Mutta niihin aikoihin oli taas Suomesta vietävä paljon uutta väkeä Viroon, taistelemaan Juhana-kuninkaan pitkiin sotiin venäläisiä vastaan, ja Saksan ryttärit vaadittiin nyt nekin mukaan. Lähdettävä oli... ja totta puhuen Simo lähtikin taas kernaasti retkeilemään; olipa tuota hiljaista kotielämää jo muutaman vuoden kestänytkin. Mutta sotatiloilla rupesi häntä kohta vaivaamaan kova koti-ikävä... niihin asti tuo outo tunne, ja hän karkasi ennen pitkää jälleen lipullisestaan, palaten kotiin perheensä luo. Mutta kun hänen ei sopinut jäädä Kuhmoisten maille, missä hänet kaikki tunsivat, hän vetäytyi joukkoineen Jämsän metsäkulmille, rakensi metsäsaunan Längelmäen salolle ja eleli siellä jonkin aikaa kuin herran kukkarossa.

Mutta sotilasvärvääjät osasivat vihdoin sinnekin, ja välttääkseen kaikki käräjöimiset ja karkurirangaistukset Simo suostui heidän vaatimukseensa ja otti uuden pestin, kun luvattiin hyvät eväät ja muut ehdot. Runsas palkka, uudet, komeat sotilaspukimet, riittävät muonat, ne houkuttelivat liikkuvaa miestä. Ja vietyään perheensä takaisin Kuhmoisten Oittelaan sekä sille jäähyväiset sanottuaan hän oli taas sotilasosaston mukana matkalla Viron sotatanterille.

Hän joutui nyt Paidelinnaa puolustavaan väkeen, ja siellä elettiin näihin aikoihin rennosti, jopa hurjastikin. Se oli toista kuin Simon ensi retkellä Karjalassa, jossa kotieväitä jyrsittiin eikä palkasta ollut tietoakaan. Täällä oli sotureilla hyvä palkka ja he antoivat sen valtoimenaan mennä olueen ja ulkomaan herkkuihin. Entinen sotilaskuri oli sodan kauan jatkuessa höltynyt ja pitkä soturielämä hurjensi mielet. Mutta eräänä keväänä loppuivat päälliköiltä rahat, uusia ei Ruotsista tullut, eikä ollut siis enää mistä sotureille palkkaa maksaa. Silloin he rupesivat napisemaan, ryhtyivät ottamaan syötävää ja juotavaa omin lupinsa mistä saivat, ja kun tämä ryöstäminen kiellettiin, he joivat vaatteensa ja aseensakin.

Niinpä tapasi Simo Piutulainenkin itsensä eräänä päivänä putipuhtaaksi kynittynä, ja koko se elämä tuntui hänestä tuiki tympeältä. Silloin hän päätti taas karata, mutta se ei ollutkaan nyt niin aivan helppoa tarkasti vartioidusta linnasta ja keskeltä kuumaa sotaa. Saatuaan pari toveria yhtymään tuumaansa hän toteutti sen kuitenkin ovelasti muutamana syysyönä, petettyään sukkelasti sekä omat portinvahdit että vihollisen vartijat. Karkurit saapuivat onnellisesti merenrannikolle, esiintyivät siellä Paidelinnan varusväen muonanhankkijoina ja pakottivat siinä nimessä suomalaisen silakkavenheen viemään itsensä Turkuun.

Kun tuo lähettijuttu oli aluksi noin hyvin onnistunut, päätti Simo jatkaa ja käyttää sitä edelleen. Hän kertoi tärkeästä tehtävästään kaikille ihmisille niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti, että hän pian — niin hänestä ainakin nyt perästäpäin muistellen tuntui — uskoi sitä itsekin. Lipullisensa edustajana hän päätti mennä itsensä marski Klaus Flemingin luo, joka silloin majaili Turun linnassa, valittamaan maksamatta jääneistä palkoista ja sotaväen nälästä ja puutteesta. Ja sehän kaikki olikin totta, sen tiesi marski ennestäänkin, eikä hän siis airuiden valtakirjoja kysellyt. Hän otti valitukset tiukasti varteen, sadatteli Ruotsin hallituksen saamattomuutta ja huonoa huolenpitoa... sotaväen täytyy ennen kaikkea saada muonansa ja palkkansa, muuten se ei tappele, — niin hän melkein ärjyen vakuutti. Jos se ei saa elantoaan ruunun puolesta muuten, niin ottakoon itse mistä löytää, — se oli Klaus Flemingin elämän oppi, ja hän lähetti Simon tovereineen keräämään talonpojilta muonaa. Menkööt Rautalammen pitäjään, erämaan uuteen asutukseen, sieltä ei liene toistaiseksi vielä ylimääräisiä veroja peritty, sieltä varmaankin jotakin lähtee Virossa olevalle väelle...

— Siinä se vei askel toisensa valheen tielle, mutta eipä siinä enää auttanut takaisin pyörähtää, — niin selvitteli muistojaan nuoriin kytketty vanki saunan savipermannolla maatessaan. - Eikä siinä joudettu ajattelemaan, että nämäkin retket ne vielä edestä löytyvät, kevyesti vain seikkailtiin!

Hänen ajatuksensa seurasivat edelleen eletyn taipaleen vaiherikasta kulkua.

Näin hän oli siis siksi talveksi joutunut kiertämään Rautalammen laajaa erämaanpitäjää, ja sieltä kertyi kaikkinaista muonaa, viljaa, voita, kalaa ja riistaa enemmän kuin marskin valtuutus olisi sallinutkaan. Salomaan miehet tosin murisivat sitä liikaverotusta, ja varsinkin kun heidän vielä täytyi omilla hevosillaan ajaa nuo raskaat kuormat alas rintamaille asti, mutta mikä siinä auttoi. Siellä rintamaan laidassa tuli kuitenkin Simosta ja hänen tovereistaan äkkiä ero. Viimeksimainitut tahtoivat näet ajaa kerätyt saaliit johonkin satamakaupunkiin, sieltä Viroon vietäviksi, mutta Simosta se oli hullu tuuma, — niinkuin olikin. Hän laski saattajat menemään ja rupesi saalista jakamaan.

— Ettepä te pitkään ajattele, niin hän oli sitä tehdessä tovereitaan nuhdellut. — Tulette muonanne kanssa Viroon, pääsette ehkä oman lipullisenne luo, mutta mitä teille silloin tapahtuu...?

— Miehet kiittävät meitä, kun saavat ruokaa...

— Ehkä kiittävät miehet, mutta päälliköt nappaavat teidät karkureina kiinni. Siitä tulee tutkimukset, sotatuomiot kaikista valheista ja vääristä valtuuksista, joudutte kiikkiin, lopuksi ehkä hirsipuuhun...

— No miten sitten olisi meneteltävä?

— Tarvitaan niitä ruokia täällä kotonakin, ei liene liikoja teidänkään perheillänne. Syödään nyt kerran kylläkään mekin...

— Ei sitä uskalla, tuumivat toverit päätään punoen.

— Kun lienette tähän asti uskaltaneet, ei asia siitään pahene, vaikka eväät ominanne pidätte, — niin oli Simo heille vakuuttanut. Ja hänestä itsestään olikin maailman luonnollisin asia, että hän vie keräämänsä muonan saamatta jääneestä palkastaan kotiin Kuhmoisiin. Niin hän tekikin, minne lienevät toiset miehet eväineen huvenneet, heistä ei hän ollut myöhemmin mitään kuullut. Viroon he arvatenkaan eivät joutuneet, sillä Juhana-kuninkaan kuoltua oli tällä välin vihdoinkin saatu välirauha solmituksi ryssän kanssa ja Virosta tuotiin juuri niihin aikoihin joukko toisensa perästä suomalaista väkeä kotimaahan, johon se majoitettiin talonpoikain luo "linnaleiriin". Ja Simo toivoi voivansa siinä yleisessä humussa huomaamatta asettua kotiin palanneena soturina asumaan kotimökkiinsä Kuhmoisten Oittelaan.

Onnekseen hän sen aluksi tekikin, ja herroiksi se kevät- ja kesäkausi siellä elettiin. Syötiin erämaan eväitä, paistettiin kystä ja rasvaista, ja elämä oli kuin silkkiä. Huolta ei ollut mitään eikä puutetta mistään. Kisailtiin pitäjän nuorten kanssa, autettiin puutteessa olevia, nauratettiin kylän naisia ja kehuttiin kylän pojille sodan kuulumisia, sekaisin totta ja keksittyä.

Mutta kesää pitemmälle ei niitä makeanleivän päiviä taaskaan kestänyt. Ruunun ratsuvoutien ja muitten "munsterikirjurien" kuuloon oli sillä välin tullut, että se "suuri vekkuli Simo Piutulainen" — tällaisen lempinimen oli hän silloin jo saavuttanut —, joka oli karannut Virosta, eleli komeasti kotimökillään ja söi komppanialleen keräämiään muonia. Simon korviin tuli taas tieto, että häntä aiottiin tulla Oittelaan tervehtimään... kiinni pistämään, tutkittavaksi viemään Turun linnaan. Sinne ei Simo millään ehdolla tahtonut joutua — hänet saattoi siellä tuntea marski ja muutkin — eikä hän sen vuoksi jäänyt aiottua vierailua odottamaan. Eräänä syyspäivänä hän livisti kotimökistään liukkaasti muille markkinoille, vieraili kotvan naapuripitäjissä ja koetti pysyä siellä tuntemattomana. Mutta hänet tunnettiin pian täälläkin terävästä kielestään ja leikillisestä luonteestaan, eikä veitikan lopulta, talvikauden näin piiloiltuaan, auttanut muu kuin paeta yhä pohjoisemmas, kunnes hän lopulta taas päätyi Pohjanmaalle asti, missä hänellä oli vanhat, varmat tuttavansa ja vanhat, varmat lymypaikkansa, Kiinni joutumisen hätää ei enää ollut.

Mutta siellä Pohjanmaan lakeuksilla hän tapasi nyt kylissä liikkuessaan vanhat tuttavansa myrtyneinä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja tämä mieliala, viha ruunun miehiä ja sotaväen mielivaltaa vastaan, siellä yhä terästyi, kuta enemmän aika kului. Oli näet syntynyt kova riita Pohjanmaan talonpoikain ja ruunun voutien sekä ryttärien välillä, jotka viimeksimainitut vaativat ja veivät talonpojilta veroja, joita nämä pitivät laittomina, sekä vastoin nimenomaisia sopimuksia majoittivat talonpoikain luo ja elätettäviksi hurjia huovejaan ja nihtejään. Asema kiristyi kiristymistään, ja ennen pitkää ruvettiin Pohjanmaalla hankkimaan kovaa kovaa vastaan — hiomaan sekä hampaita että keihäitä. Simon omiin oloihin tämä mieliala ei huonosti soveltunut, ja hän kuuntelikin alun pitäen halusta tuttavainsa talonpoikain ärtyneitä neuvotteluja ja vihaisia päätöksiä, — päätöksiä itse, omalla miesvoimalla, vapauttaa maakuntansa noista väestöä kiusaavista ja kiskovista huoveista ja erinimisistä veroherroista.

Ennen pitkää oli Simo, herkkä ja hanakka mies, sydäntään myöten talonpoikain juonessa mukana; olipa hän pian paras mies kokouksissa kirkonmäillä ja neuvotteluissa pirttien pimennoissa. Hän oli kyllä itse entinen "ryttäri" ja jokin vuosi sittenhän hän vielä itse oli ollut talonpojilta linnaveroja ja liikaveroja perimässä, mutta se ei estänyt hänen herkkää luontoaan nyt talonpoikain asiaan ihan tosissaan innostumasta. Ja talonpojat puolestaan luottivat häneen, vanhaan, hyvään tuttavaansa ja pitivät onnenaan, että saivat mukaansa tuon entisen neuvokkaan sotilaan, joka ne sotaisetkin temput tunsi ja saattoi heitä asian tullen aseellisissakin yrityksissä johtaa. Taas vei askel toiseen, ja Simolla oli sen syksyä työtä ja touhua tarpeeksi.

Niin alkoi sitten Pohjanmaalla talonpoikain aseellinen liike, "nuijasota", joksi ruunun herrat sen liikkeen piankin pilkaten nimittivät. Voudit ja huovit ajettiin verissä päin pois Kyröstä ja Ilmajoelta, ja ensi voitostaan hurmaantuneet talonpojat vannoivat marssivansa Turkuun asti. Mutta nostattaakseen muitakin maakuntia samaan liikkeeseen he lähettivät lähettiläitä maan eri osiin, ja Simo Piutulainen sai toimekseen herättää jalkeille Hämeen hitaat miehet, koska hän ne paikkakunnat parhaiten tunsi. Halki Suomen hän hiihti nyt näille asioille kotoisiin Päijänteen pitäjiin, ja toimekkaana hän siellä häärikin helppoa kylvöään tehden kylästä kylään, keskuspaikkanaan kuitenkin Kuhmoisten Oittela, jossa hänen pieni perheensä yhä asui. Verot olivat kaikkien maakuntain talonpojille tavattoman raskaat, sotaväen majoitus ja kuljetus Hämeessäkin sietämätöntä, — herkästi siis kuuntelivat hämäläisetkin Simon puheita ja houkuttelevia lupauksia, ja monet heistä olivat pian valmiit yhtymään pohjalaisten juoneen. Eivätkä he malttaneet jäädä odottamaan Pohjanmaalta tulevaa vyöryä, he nousivat jo omin päin suksille, ajoivat voudit ja huovit matkoihinsa, anastivat ruunun aittoihin kootut veroviljat, voit ja riistat, ja jakoivat ne keskenään. Eikä Simo suinkaan siinäkään jaossa osattomaksi jäänyt, — taas elettiin herroiksi Oittelassa muutamia talvisia viikkoja, ja maailma näytti makeasti hymyilevän.

— Hohoi, huoahti saunaan teljetty mies, nousten taas istumaan ja silmäillen raukeasti oven raosta pihalle, mihin jo korkeita saanirekiä oli kerääntynyt, — käräjäherrat näkyvät siis jo saapuneen! — Se oli lyhyt unelma, kaunis uni, joka päättyi katkeraan heräämiseen!

Eipä siltä, ettei Simo olisi osaltaan asioita ovelasti järjestänyt. Hämäläiset hereille saatuaan hän riensi takaisin pohjoiseen päin ja ohjasi sieltä erään osaston nuijajoukkoa, erämaan sapettuneita miehiä, Päijänteen länsipitäjiin, joissa nuoret miehet nyt sankkana, innostuneena parvena tähän kapinajoukkoon kylä kylältä liittyivät. Oli aikomus rynnätä suoraan Hämeenlinnaan, jonne kansannousua pelästyneet aateliset perheineen olivat joulun tienoissa paenneet suuressa hädässä ja jossa silloin oli niukasti puolustusväkeä, rynnätä Hämeenlinnaan ja puskea sieltä edelleen yhtä pohtia Turkuun. — Simo oli innokkaasti ja sitkeästi ajanut juuri tätä suurta, rohkeaa tuumaa. Mutta toisia silloin etsikkohetkellä jänisti, he viehättyivät autioiksi jätettyjä herrastaloja ryöstämään ja yhä uusia talonpoikaisjoukkoja mukaansa herättämään, ja siihen livahti tärkeä ja täperä hetki. Meni joulu ja uusivuosi, tammikuutakin kului pitkälle. Ruunun miehet ehtivät sillä välin kokoontua ja varustautua, ja niin talonpojat joutuivat veriseen selkäsaunaansa Padasjoen Nyystölässä... Huih, se oli kaamea päivä!

Simo ei ollut läsnä tässä julmassa verilöylyssä, hän oli silloin Asikkalassa uusia nuijamiehiä nostattamassa ja kuuli sinne tuon ankaran tuloksen. Mutta siihen Nyystölän löylyyn se oikeastaan kuitenkin katkesi hänenkin taipaleensa. Sen jälkeen hän sai näet paeta ja piiloilla paikasta toiseen kuin ajettu hirvi, — häntä ajoivat nyt sekä huovit, jotka hänessä näkivät sotilaskarkurin ja vaarallisen kapinanjohtajan, että myöskin jo talonpojat, jotka häntä onnettomuudestaan soimasivat ja syyttivät petturiksi, — turvaa ei ollut enää missään. Kerran hän jo olikin satimessa: oli kesällä käynyt öiseltään Kuhmoisten Oittelassa perhettään tervehtimässä — viimeisen kerran hän silloin omaisensa tapasikin — ja sieltä palatessaan hän joutui naapurikylässä levätessään voutirenkien kahleisiin, nuoriin, niinkuin nyt... Mutta silloin vielä ystävät ehtivät katkaisemaan nuorat ja hän pääsi livahtamaan ovesta ja sukeltamaan metsään, jossa muitakin pakolaisia lymyili. Vielä kerran näytti hänelle silloin elämä valkenevan. Ruotsista oli näet Kaarlo herttua, talonpoikain ystävä, juuri saapunut Suomeen kukistamaan Klaus Flemingin hirmuvaltaa, ja Simo pyrki nyt heti tästä tiedon saatuaan syyspimeitä metsiä myöten hänen joukkoihinsa liittymään. Mutta hän ei ehtinyt perille. Iivar Tavastin huovit, joita oli hänen jäljillensä pantu, tapasivat hänet taipaleelta, ja nyt ei päässyt enää kukaan ystävä hänen köysiään katkaisemaan.

— Eikä pääse enää, huoahti vanki, taas tirkistellen pihaan, jossa Tavastin huovit jo olivat asettuneet kehään saunan ympärille, ikäänkuin saalistaan hakemaan. — Se elämäni on nyt eletty, se on ollut alusta asti matkaa hirsipuuhun, mutta piru vie, ikävää ja yksitoikkoista matkaa se ei ollut...

Käräjät pidettiin Padasjoen nimismiehentalossa. Kaikki ne kolttoset, retket ja juonet, joita Simo oli saunan permannolla käräjäin alkua odotellen muistellut kirjavan taipaleensa varrelta, ne tuotiin siellä nyt paljon räikeämmässä muodossa, raskaina syytöksinä, esille häntä vastaan ja kirjoitettiin tuomiokirjaan, josta jälkimaailma sitten on päässyt tutustumaan Simo Piutulaisen seikkailurikkaisiin elämänvaiheisiin. Tuomio langetettiin ja pantiin heti täytäntöön muille varoitukseksi.

Käräjäin loppuun asti riippui iloisen veitikan venytetty ruumis männikkömäelle rakennetussa hirsipuussa joen anteella, ja kauhun vavistus valtasi käräjärahvaan, hilpeän miehen monet ystävät, kun heidän sen männikön ohi kulkevaa tietä pitkin oli laskeuduttava joelle. Sitten otettiin ruumis alas sekä kuopattiin mäkeen hirsipuun alle, ja yhden miespolven muisti paikkakunnan rahvas, että tuossa lepää se suuri rikollinen, sotilaskarkuri ja ruunun ryöstäjä, joka eläessään kuitenkin oli ollut sydämellinen, rattoisa mies, neuvokas ja kaikille avulias veitikka.

Seuraava miespolvi ei enää hautapaikkaa eikä Simo Piutulaista muistanut, hänen nimensä ja elostelunsa säilyi vain tuomiokirjoissa.

TYÖ ON TEHTY.

Helmikuun alkupuolella 1602 kulki pitkä, komea rekisaattue vanhaa valtatietä Satakunnassa Ulvilan kautta Pohjanmaalle. Kymmenkunta siinä oli rekeä, kuomurekiä joukossa, ja näiden edessä ratsasti huovijoukko raivaten tietä leveämmäksi ja pysäyttäen tiepuoleen vastaantulijat. Jo edellä olivat profossit ja maavoudit matkustaneet valmistamassa niiden pitäjäin virkamiehiä ja rahvasta, joiden kautta kulku kävi, sekä varaamassa majapaikkoihin matkustajille lämpimiä huoneita ja kelvollisia kyytihevosia.

Näin tiesi jo Pohjanmaan rahvas, mikä korkea ylimys nyt tuon pohjoisen maakunnan läpi matkusti, ja se olikin keräytynyt kirkonkyliinsä ja kievaripaikkoihin näkemään ruhtinasta, josta sille edellisinä vuosina niin usein ja paljon oli kerrottu ja jota sille oli kehuttu talonpoikain ystäväksi ja puolustajaksi herrojen ylivaltaa vastaan. Södermanlännin herttua Kaarlo, Kustaa Vaasan nuorin poika, Ruotsin valtakunnan hoitaja ja sen vain nimeä vailla oleva kuningas, hän siinä näet nyt matkusti Suomen talvisten metsäin halki Turusta Korsholmaan ja sieltä edelleen Pohjanlahden kärkeen asti, kiertääkseen tätä tietä kotiinsa Tukholmaan, josta hän oli ollut poissa toista vuotta. Hänellä oli mukanaan perheensä, puolisonsa ja kaksi poikaansa hoitajineen ja palvelijoineen, ja häntä seurasi melkoinen seurue ylhäisiä herroja, jotka kaikki olivat olleet hänen kanssaan Liivinmaalla, missä hän Ruotsin valtionhoitajana kävi sotaa veljenpoikaansa Ruotsin kuningasta vastaan. Henkivartijoinaan oli hänellä, tämän levottoman maan kautta kulkiessaan, mukanaan osasto ratsuväkeä, johon nuijasodan haavoja vielä poteva kansa ei suhtautunut yhtä suopeasti kuin itse isäntään.

Kauan ei herttua kuitenkaan malttanut viipyä levähdyspaikoissa kansaa tarinoittamassa, häntä poltteli kaipuu kotiinsa ja siellä odottaviin suuriin tehtäviin; hän oli tässä maassa, Suomessa, jo viime vuosina hukannut liiankin paljon aikaa. Muutamien vuosien aikana hän näet oli täällä jo kolmatta kertaa: ensi kerran hän oli Klaus Flemingin kuoltua tullut korjaamaan hänen voimakkaasta kädestään pudonneen vallan omiin käsiinsä, toisen kerran, kahta vuotta myöhemmin, hän oli tullut tänne sotaväkineen kukistamaan ja kurittamaan niitä Suomen aatelisherroja, jotka kuningas Sigismundin puolta yhä pitäen niskuroivat hänen valtaansa vastaan, ja nyt kolmannen kerran, taas kahden vuoden perästä, hän oli tunnustettuna voittajana saapunut tänne rauhoittuneissa oloissa niittämään voittonsa hedelmät, käymään loppukäräjät entisten vastustajainsa kanssa ja valamaan hiukan lääkitsevää voidetta niihin haavoihin, jotka hän edellisillä kerroilla oli maan ylimysluokkaan iskenyt.

— Nyt on se työ tehty, tämä maankolkka on nyt selvä, niin oli herttua kehaissut Turusta lähtiessään. — Lopputilit on nyt suoritettu.

Oli kuulakka helmikuun aamu. Pieni, tuuleton pakkanen teki ilman keveäksi hengittää. Keli oli mainio, kulkuset kilahtivat kirkkaasti, puut tien varrella olivat kauniissa kuurassa.

Suloinen oli siinä talviluonnossa matkaa tehdä, ja herttua makaili mielihyvikseen tilavassa, mukavaksi patjoitetussa reessään, johon hänet oli peitetty monien nahkavällyjen alle. Hän katseli ohitseen liukuvaan lumiseen metsään, torkahti vuoroin ja oli vuoroin puolivalveilla, antaen ajatustensa vapaasti liidellä. Hevosten tasainen hölkytys, jalasten hiljainen sihinä pakkaslumessa ja ympäröivä, äänetön, tyyni luonto vaivutti hänet siinä tavallisuudesta aivan poikkeavaankin unelmoimiseen. Hänen mielensä oli tyyni kuin tuo ympäröivä luonto, hänen miehekkäiltä, kookkailta, lujapiirteisiltä kasvoiltaan kuvastui täydellinen rauha, sopusointu ja tyytyväisyys, ja se ilme niihin hänen torkahdellessaankin jäi loistamaan.

— Se työ on nyt loppuun suoritettu, tämä tieto täytti tyydytyksellä hänen sydämensä. Suomi on nyt hiljainen, kaikki kapinahenki on siitä lopullisesti juurineen kitketty pois — hukutettu niiden levottomain miesten vereen, jotka hänelle vuosikausiksi olivat tuottaneet huolta ja harmia. Mestauskirves ja vankikomero on tehnyt tehtävänsä, se vähäinen voide, mitä nyt lopuksi on sivelty kirvelevimpiin haavoihin, on siloittanut viimeiset rosopaikat. — Suomi on nyt äänetön kuin tuo metsä ja jää sellaiseksi. Sen niskuroiva, omaan itseviisauteensa turvaava ylimystö on maata myöten masennettu kuin ruoskittu koira, joka alistuvana ja matalana vain liehuttaa häntäänsä, hampaitaan enää näyttämättä, — se ei totta tosiaan haaveksi enää Suomelle mitään Ruotsista poikkeavaa erikoisasemaa kaukana olevan kuninkaan suoranaisen hallinnon alaisena, ne tuulentuvat on hajoitettu kaikkiin ilmansuuntiin. Ja tämän maan talonpojat taas, jotka noita herroja sydäntään myöten vihaavat, he ovat meille kiitolliset ja saavutuksistaan onnelliset eivätkä tahdo muuta kuin meitä uskollisesti palvella...

Riemukas, mutta samalla hiukan korskea hymy leikki voittoaan muistelevan herran suurpiirteisillä kasvoilla, kun hän siinä silmät ummessa, puoliuneen uuvahtaneena, lepäsi leveässä reessään. Mutta samassa hänestä tuntui, kuin heitä olisi siinä rinnakkain loikoillut kaksi hyvää ystävystä, hiljalleen tarinoiden ja väitellen. Ne olivat molemmat kuin hän itse: toinen vain hieman ivallinen, ikäänkuin hienoksittain arvostelemaan pyrkivä, toinen taas vakava, juhlallinen, järkähtämätön, jommoisena hän tavallisesti esiintyi kaikissa töissään ja toimissaan ja alamaistensa joukossa liikkuessaan.

— Kaikessa sisukkuudessaan ja härkäpäisyydessään nämä suomalaiset ovat, niin herrat kuin talonpojat, sittenkin tyhmiä, sokeita lampaita, puhui tuo ilkkuva ääni, jonka hymy leikki ruhtinaan leuoilla. — Hetken etuja tai kunniaihanteitaan tavoitellessaan ja näkemättä nenänvarttaan pidemmälle he puskivat ja repivät toisiaan, tietämättä, mitä he oikein tahtoivat, vielä vähemmin, mihin heidän oikeastaan olisi ollut tähdättävä. Nämäkin Pohjanmaan talonpojat, jotka meidän liittolaisinamme ovat viime vuosina taistelleet ja meitä tukevasti auttaneet, ovat vain pikkumaisesti puskeneet verorasituksiaan vastaan, — ikäänkuin mikään hallitus voisi tulla toimeen ilman veroja! — ja niin rimpuillessaan omia herrojaan vastaan rimpuilleet itsensä irti siitä erikoisasemasta, joka tälle maanosalle todella olisi eräin edellytyksin saattanut tulla. He eivät ole pystyneet ajattelemaan mitään sen korkeampaa kuin oman aitan hetkellistä hyötyä, ja heidän ponnistuksensa sen puolesta on ajanut heidät ja koko tämän maanosan entistä kiinteämmin muun valtakunnan yhteyteen ja sen alamaisuuteen!

— Mitäpä he muuta olisivat voineetkaan ajatella, oppimattomat talonpojat, vastaili se vakava herra. — Näin he ovat, ehkä tietämättään, lujittaneet yhteistä valtakuntaa ja estäneet hajaannusta, mutta sehän on tapahtunut heidän itsensäkin onneksi. Kun luja käsi on ohjaksissa eivätkä alamaiset liikoja aprikoi, silloinhan on kaikkien paras olla. Talonpojat ovat taistelleet järkevästi, mutta sitävastoin ovat tämän maan ylimykset älyttömästi hosuneet vehkeillessään meitä vastaan ja koettaessaan pystyttää tänne jotakin erikoista valtiota valtiossa. He juuri ovat menetelleet yhtä rikollisesti valtakuntaa kuin itseäänkin ja koko tätä maankolkkaa vastaan...

— Ja siitä rangaistukseksi he nyt mätänevät päät listittyinä... surevat lesket nyt viljelevät niitä vähiä kartanoita, joita heille on armosta jätetty, ja kuolon hiljaisuus vallitsee maassa...

— Niinpä juuri, miksi härkäpäisyydessään yhä uudelleen vastustivat meitä, jonka käsivarsi on voimakkaampi ja jonka voitto oli varma...

Mutta tämäkään lopullinen päätelmä ei saanut ivanhymyä sulamaan sen toisen, vieressä istuvan herran huulilta, ja hän kyseli edelleen:

— Varmako? Kuinkahan olisi mahtanut käydä, jos Klaus Flemingissä olisi pitempään henkeä jatkunut...?

— Hän olisi menettänyt niskuroivan päänsä hänkin, vastasi se vakava, juhlallinen rekitoveri, — niin olisi pakostakin käynyt. Sillä se oma, erikoinen valta, jota Klaus-herra tänne rustaili, se olisi roikkunut ilmassa. Jatkuvaa kiusaa siitä kai olisi ollut, kun hän, omituista kyllä, oli saanut useimmat tämän maan etevimmät aateliset kannattamaan tuota hankettaan... muka kuninkaan palvomisen nimessä... ja meitä vastustamaan, vieläpä Klaus-herran itsensä kuoltuakin! Mutta vain ohi menevää kiusaa; nyt nuo haihattelijat piankin iskivät päänsä seinään...

— Ja nyt ne päät tyhjine silmäkuoppineen katselevat työsi tuloksia Viipurin Karjaportin harjalta tai Turun raatihuoneen räystäiltä... palkinnoksi uskollisuudestaan kuningasta kohtaan...

— Siinäpä se heidän tyhmän härkäpäisyytensä oikea palkkio olikin, vastasi tuo ankara, juhlallinen herra vierustoverinsa syyttelemisyrityksiin. — Sokeina he eivät nähneet, mikä tulisi olemaan heidän rikoksensa seuraus...

Mutta ivanaama ei vieläkään hellittänyt. Hän väitteli yhä:

— Rikoksenko? Eiköhän näiden Suomen herrain kanta ja suhde ajan tapahtumiin sittenkin korkeammalta kannalta katsoen ollut oikea, jalo ja kunnian velvoitusten mukainen? Hehän taistelivat asian puolesta, joka kaikkialla muualla myönnettäisiin oikeaksi, laillisen esivallan, maan kruunatun kuninkaan puolesta... taistelivat uskollisina loppuun asti turvatakseen hänen kruunuaan ja hänen oikeuttaan... uskollisina viimeiseen hengenvetoonsa saakka...

— Mitäpä varten olivat uskollisia sellaiselle herralle, joka ei sitä ansainnut, joka havitteli omaa valtakuntaansa ja palkitsi heidänkin alttiutensa jättämällä heidät pulaan ja menehtymään. Ihmisten, jotka yrittävät jotakin toimia valtioasioissa, täytyy voida arvostella, minkä puolesta taistelevat ja mihin se taistelu vie, muuten he hosuvat päättömästi, niinkuin nämä suomalaiset nyt tekivät. Oma syynsä...

— Heidän syykseen ei voitane sentään lukea, että kuningas, jonka puolta he pitivät, oli avuton, saamaton nahjus, joka ei itse kyennyt kuninkuuttaan kannattamaan ja joka toimettomuudessaan uhrasi tuhoon tukijansa. He uskalsivat omaisuutensa, verensä, henkensä, oikeassa taistelussaan, — sehän on kieltämättä ihailtava ja palkittava ansio...

— Ehkä joskus, nyt se oli tuhmuutta ja uhmaa, — senhän osoitti tutkimus ja tuomio...

— Ja rangaistus, jotka kaikki olivat saman tahdon sanelemat... Onni oli heille vain vastainen...

— Mutta maalle ja kansalle myötäinen. Minkä kurjuuden he olivatkaan jo ehtineet uppiniskaisuudellaan ja härkäpäisyydellään aiheuttaa koko tälle maanosalle, kuinka paljon täällä onkaan viime vuosina heidän vuokseen vuotanut verta, kuinka perin pohjin tämä maa onkaan hävitetty nuijasodan aikana, jonka he kansaa tunnottomasti kiskomalla aiheuttivat, ja sitten heidän sotaväkensä retkeilyjen ja näiden viime taistelujen kautta, jotka olisivat olleet tarpeettomat, jos he olisivat ajoissa alistuneet. Tosiaankin, he ovat ansainneet kohtalonsa moninkertaisesti!

Näin jyrähteli jo aivan juhlallisena ja ankarana tuo vakavanaamainen, järkähtämätön herra, kumoten ja tuhaksi rutistaen kiistanhaluisen rekikumppaninsa kaikki väitteet. Mutta tuo heikompi toveri ei sittenkään kokonaan antautunut. Hän viittaili vielä siihen mahdollisuuteen, että jos Suomessa herrat ja talonpojat olisivat pysyneet yhtenä eivätkä tapelleet keskenään, he luultavasti olisivat toteuttaneet tuon Klaus Flemingin mainitun ajatuksen, että tämä maa olisi lähtenyt omaperäisesti, yhteistä kuningasta vain tunnustaen, kulkemaan omia kohtaloitaan kohden. Mutta yliolkaisesti ja halveksivasti ankara herra torjui nuokin kuvitellut mahdollisuudet.

— Tuo raaka ja sivistymätön, mutta monipuuhainen Klaus-herra oli lopultakin sekapää. Hän ei osannut koota kansaa taakseen eikä hän olisi voinut ylläpitää aiheuttamaansa tilannetta. Ja nämä hänen pudonneen vaippansa nostajat, jotka hänen jälkiään koettivat tallustella, ne olivat vielä sekapäisempiä, — minkäänlaisen valtion luomiseen heidän ymmärryksensä ei ylettynyt, he vain hosuivat... Me edustimme määrätietoista Ruotsin valtakuntaa ja sen kokonaisuutta, siksi meidän täytyi voittaa... ja tuomita ja rangaista vastustajamme.

— Hyvin tämä opinkappale nyt meille soveltuu, intteli kuitenkin se viirunaama rekitoveri edelleen, — kun onni on meille myötäinen... kun pää putosi vastustajilta, kun heitä pettivät sekä talonpojat että porvarit. Jos toisin olisi käynyt, olisi kai tuomio yhtä raskaana, niin, vielä raskaampana kohdistunut meihin, sillä olihan vastassamme laillinen kuningas ja hänelle uskolliset alamaiset. Meidät olisi silloin potkittu syrjään röyhkeinä vallantavoittelijoina, jotka taistelivat, ei minkään maan ja kansan, vaan oman kunnian- ja vallanhimonsa puolesta esivaltaa vastaan. Meidät olisivat silloin tuominneet ne samat herrat, jotka meitä nyt mairittelevat ja nimittävät pelastajakseen, me olisimme vehkeilijöinä saaneet virua samoissa tyrmissä, joissa nyt kituvat Kurki ja Stålarm... Sillä me taistelimme kyllä omankin valtamme puolesta, — sitä älkäämme kieltäkö, — taistelimme päästäksemme itsevaltaisesti isännöimään Ruotsin valtakunnassa, ja me vihasimme ja kuritimme näitä suomalaisia niin intohimoisesti juuri siksi, että he nousivat meitä ja vallanpyyteitämme vastaan...

— Ei, se ei ole totta, se on parjausta, kiivaili ankara herra siihen melkein suuttuneena. — Vihasimme heitä siksi, että he tahtoivat särkeä isämme luoman valtioeheyden... Vai muka oman vallanhimomme takia... emmekö me monta kertaa ole ollut valmis luopumaan tästä valtionhoitajantoimestamme, joka meille tuotti vain huolta ja vaivaa, emmekö ole valtiopäivillä tarjoutunut vetäytymään syrjään omaan herttuakuntaamme...?

— Tietysti, tunnettu asia, kiisteli yhä vain toinen, — ylen tavallinen ja halpahintainen temppu vallan lisäämiseksi ja vastustajain masentamiseksi...

— Isänmaan hyödyksi ja onneksi meidän täytyi siinä nousta johtoon... Muuta keinoa ei ollut! Ja kun nämä Suomen herrat edelleen vehkeilivät yhteistä isänmaata vastaan...

— Mutta vehkeilivätkö he todella isänmaata vastaan...? Niin on sanottu, mutta onko siinä perää? Miten vehkeili esimerkiksi nuori Juhana Fleming tosiasiassa maataan vastaan, — hän pysyi vain uskollisena maansa kuninkaalle, ja muutahan ei hänen ikäisestään miehestä eikä hänen nimensä ja sukunsa edustajasta voitu ajatella mahdolliseksikaan... Entä Viipurin komentaja Arvid Tavast, joka lähes neljäkymmentä vuotta oli taistellut isänmaansa puolesta, miltei lukemattomissa sodissa isänmaan vihollisia vastaan kamppaillut kunniallisesti ja menestyksellisesti... eihän hän totta tosiaan ollut mikään maanpetturi...! Entä Steen Fincke — hänen velvollisuutensa oli tietysti kuninkaalle puolustaa kuninkaan hänelle luovuttamaa Hämeenlinnaa... Entä tuo viipurilainen pappi, joka teilattiin Punaisen lähteen torilla, — hänhän oli vain opettanut kansalle, että sen on pysyttävä kuuliaisena lailliselle esivallalleen... Niinhän papin pitää opettaa! — Eiväthän nämä miehet ja lukuisat muut, jotka Suomessa ovat vihamme uhreina mestauspölkyllä menettäneet henkensä, ole vehkeilleet isänmaata, vaan ainoastaan meitä vastaan... Ja yksinpä Stålarm ja Kurkikin, esittiväthän he tuolle narrimaiselle sotatuomioistuimelle kuninkaan selvät, kirjalliset määräykset puolustaa Suomea hänelle... Kaikki tämä veri ja kosto, kaikki orpojen ja leskien kyyneltulva, se on lopultakin vuotanut meidän vallanjanomme eikä voitettujen rikollisuuden vuoksi!

Nyt rupesi tuo juhlallinen, vakava herra jo tosissaan suuttumaan, käännähti vähän kipakasti reessä ja muljautti röyhkeilevään vierustoveriinsa kerrassaan musertavan katseen, hänkin nyt ivallisena ja halveksivana puhellen:

— Niinpä niin, kun hullusti käy, kun joudutaan häviölle taistelussa, silloin aina ruikutetaan... ollaan viattomia ja puhtaita kuin lumi. Oikeinhan meitä ellotti, kun tuo vanha veijari Arvid Tavastkin Viipurin linnan portilla polvillaan otti meidät vastaan ja rukoili armoa... mokoma sankari, ei hän silloin ainakaan itsekään väittänyt itseään viattomaksi... Entä tuo nuori, ylpeilevä Juhana Fleming, joka taas ei käskystämme alistunut polvilleen laskeutumaan, — olisiko meidän pitänyt laskea hänet vapaaksi, ehkä taputtaa olalle ja sanoa: mene, poikani, jatkamaan isäsi juonia!... Ei, nuo väitteesi ovat kaikki meltomielisiä haaveita, joutavaa hiuksenhalkomista. Ruotsin onnen nimessä on meidän ollut kukistettava kelvoton kuningas ja hänen kannattajansa, ja jos nämä härkäpäät suomalaiset, jotka eivät kyenneet tätä historiallista tehtäväämme oivaltamaan, siinä menivät mäsäksi, niin se on pieni asia... syyttäkööt, raukat, ketä tahtovat! Se, joka voittaa, on oikeassa...!

— Ja työ on nyt tehty, se on pääasia, murahti puoliääneen reessään torkahtanut, mutta nyt heräämään ruvennut korkea herra, katsahtaen taas raollaan olevin silmin lumiseen luontoon.

Hänet olivat herättäneet äänet, jotka olivat kuuluneet edellä kulkevista reistä... niissä ajavat herrat ne olivat huudelleet jotakin toisilleen. Herttua leväytti nyt suuret silmänsä auki, kohottausi istuvaan asentoon ja katsahti sivulleen, ikäänkuin ihmetellen, kenen kanssa hän tässä oikein oli jutellut ja väitellyt... Yksinhän hän siinä ajoi... häntä jo aivan nauratti... Hän oli siis siinä torkahtanut, nähnyt unia ja niissä unissaan ollut väittelevinään jos jotakin joutavaa ja älytöntä... Jotakin sitä johtuu mieleen näillä avuttoman pitkillä, yksitoikkoisilla taipaleilla!

Karistaen unet silmistään ja joutavat mietteet mielestään hän korotti äänensä ja huusi edellä kulkevaan rekeen, jossa pari hänen hoviherraansa ajoi:

— Mitä te kerroitte siellä toisillenne...?

— Tuota metsän takaa häämöttävää ylämaata vain katselimme, vastasi edellä ajava herra alamaisesti. — Siellä jossakin kaukana kuuluu olevan se Santavuori, jossa Klaus Fleming neljä, viisi vuotta sitten huoveineen teurasti muutamia satoja näitä Pohjanmaan talonpoikia.

— Onko tämä sitten sitä Ilmajokea, kysyi herttua. Hänen mielenkiintonsa alkoi herätä.

— Ei, se on siellä jossakin kauempana idässä, lakeuksien takana, josta nuo kunnaat kohoavat...

Herttua nojautui reessään katsomaan sinne itäiselle taivaanrannalle, josta kaukaisen metsän takaa tosiaankin häämötti jotakin hämärää ylämaata.

— Vai siellä ne talonpojat jytistivät...!

Hän muisteli, että nuo marskivainajan vaivaamat talonpojat olivat taistelleet täällä kovat taistelunsa hekin hänen, herttuan puolesta, hänen lopullisen voittonsa hyväksi... Suotta kyllä olivat henkensä menettäneet, eiväthän he nousullaan mitään saaneet aikaan. Mutta tärkeänä ajankohtana, jolloin Klaus Fleming täällä oli mahtavimmillaan ja uhkasi hänen, herttuan, valtaa ja asemaa, oli tuolla talonpoikain nousulla marskin selän takana sittenkin kieltämättä ollut melkoinen merkitys. Nämä suomalaiset talonpojat, joiden luut nyt valkenevat tuolla jossakin kaukaisessa korvessa, ne olivat siten yhtenä, joskin pienenä tekijänä sen työn täyttymisessä, joka nyt vasta on loppuun suoritettu. Levätkööt rauhassa siellä nimettöminä kaatuneet, — suuren asian puolesta he kaatuivat!

Näin muisteli herttua silmäillessään tuonne kauas lumisen lakeuden taa, mistä taivaanranta äsken oli punoittanut. Nyt se oli kelmeä taas — aurinko ei ollut vielä jaksanut nousta kirkkaammaksi valaisemaan tätä avuttoman yksitoikkoista maisemaa.

— Suuren asian puolesta, toisti korkea herra itsekseen. — Ja kumminkaan he eivät siitä mitään tienneet, eivät kai sitä myöskään tarkoittaneet. He antoivat takaiskun Suomen herrain houreille, mikäli näistä joku ehkä haaveksi maansa itsenäiseksi saattamista, sen riippumattomuutta Ruotsista kaukaisen Sigismundin yhteisen yliherruuden alaisena. Oli se heidän työkseen sentään melkein kuin kohtalon ivaa...! Mutta he palvelivat sittenkin tietämättään suurempaa tehtävää, sitä, joka nyt on suoritettu...

ERÄMAAN ASUTUS.

Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika, ajoi heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäisillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämötti kauempana edessäpäin lumisella tantereella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut erottaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei, hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin... jo lähteekin nousemaan törmälle... Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan, — se kuuluu poika siellä tuon tuostakin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.

Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin... Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohi mennen rihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.

Mutta Paavon jatkaessa sitä ajatusta hänen kasvonsa kävivät vakavammiksi ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi, ja meille taas... ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää toisekseen, kauanko meillä kolme poikaa säilyy kotosalla, — juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...

Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena Paavo ajeli Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli saanireki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reen perässä; turkinkaulukset olivat pystyssä, mutta Paavo arvasi kyliä, ketä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväenosastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla...

Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle, ja silloin laskeutui Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta laitaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille appeen.

Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään hän näki isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, mutta sitten Paavo virkkoi melkein itsekseen:

— Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.

— Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä vero maksaa, ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Mutta eihän sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän antiakaan.

— Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.

— Ja joka hengen kohdalta menee vero.

Kului hetkinen äänettömyydessä.

— Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi Paavo matalalla äänellä.

— Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki mitä talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen. Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.

— Sekö hopeavero?

— Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erikseen otettavan uusi sotavero. — Ukko vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten selin kääntyneenä: — Ja niin se nimismies tiesi, että tänne tänä keväänä tulee vielä muitakin kirjoittajia.

— Meillekinkö? Sotaväkeen? Mutta Iikkahan vietiin viime talvena.

— Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole kuulunut hänestä mitään.

— Ja nyt toisia sijaan, — meitähän tässä talossa Tapanin kanssa tuleekin neljä miestä, niin tottapa otetaan siis meiltäkin.

Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta kuin että juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uudesta sotaväenotosta oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous... Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.

Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vasten ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan hän kysyi tyynin äänin, ikäänkuin ohi mennen, isältään:

— Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?

— Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan. Se on Matin akka siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään mitään mahda. Ja aina se Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.

— Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!

Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Mutta ovelle he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.

— Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?

— Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.

— Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?

— Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille, ja painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.

— Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin. Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin yritys, Paavo, se lähtö salolle, — sitä älä unohda, kova on edessä sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta on täälläkin — tee tahtosi.

Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.

Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia verottamassa, monesti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille salojärville elämään. Mutta oli peloittanut se tuuma, siellä oli vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika, — vaan koettakoon! Se arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, ja tällä sitä juuri kysytäänkin.

* * * * *

Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla. Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen ja aika-ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaava sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana-kuninkaan ensimmäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uudisasukkaita aina Pudasjärven rannoille ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uudisasukkaina, mutta näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uudiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi, ja verottajan pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.

Paljon ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja maanselän kalaisilla järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia verottelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja he olivat näitäkin seutuja lukeneet takamaikseen, vaikka niiden omistamisesta ei vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat. Sittemmin oli lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä enää joutanut niin kauas kotoa kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.

Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikolla käyneet niin tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin. Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa, kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta mitä irti sai, — pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia miehiä vietiin vuosittain aina uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi tuli vähän väliä rutto ja kato. Niin kiusaantuneita olivat asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.

Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan muutosta takamaille, ja ne olot olivat vihdoin vaikuttimia Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa — pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on vastuu ja rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu, ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan. Mutta sitten hän oli kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin, — ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera hän yhtyi Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.

— No Tapani, nyt älä enää mieti lähdetkö vai et, se on sinun nyt päätettävä, — puhui Paavo puoleksi leikillä kulkiessaan ohi nuorimman veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä. Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille, mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin näinikään veljeään kehoitteli. Tapanin mieli kyllä olisi tehnyt mukaan, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, mutta hän oli muuten kiinni, — kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja virittämässä", mutta itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain Tapanille, että mene yksin jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko veljelleen vastata:

— Ei tullut minulta vielä lähtöä.

— Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo.

Mutta kun viimeiset jäähyväiset oli sanottu ja pieni pororaito lähti solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön silmiin ja virkkoi:

— Ehompi elämä niille siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.

— Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti pirttiin päin.

Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä, jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.

Mutta pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin arvelematta ja arastelematta, ja kuudentena vuorokautena se jo oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä asutuksesta, Kollajan uudiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella oli heitä saatellut, tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään asti, jolloin jonkun uudisasukkaista piti käydä sieltä veneellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut olemassakaan.

Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti maan, silloin tuo pieni retkikunta haki suvisella törmällä pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja talventakaista jäkälikköä. Mutta kun ilta vilpastui ja nietokset kovenivat, retkikunta lähti jälleen liikkeelle painamaan koillista kohden pitkin joen tasaista tannerta.

Etummaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa, joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja, joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarvikkeita, verkkoja, hamppuja, vaatteita, suoloja ja siemenjyviä, — pitihän jotakin olla, kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä, poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.

Päivä laski, tuli iltahämärä ja pieni pororaito liikkui myötään eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Mutta kun pimeimmilleen ehti keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään, mutta Elina, joka oli nuorin joukosta, nukahti usein lämpöiseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.

Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta Kitkan rannalle, johon he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla — sen jälkeen ei siellä Iistä ollut käytykään — ja hänellä oli siis vähän tietoa matkasta. Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että he jäisivätkin siihen, edemmäs pyrkimättäkään. Mutta he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, verottaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.

— Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.

— Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!

Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta kuin joskus vesakon rintaa koikkelehtiva jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka, uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpänä haikeasti ulvahti.

Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko kiillotti huikaisevaksi. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät pian iiläisten vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.

Mutta eivät kauaksi. Vielä edemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi uudisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään miehet hiihtivät tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Mutta kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.

Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikesihe uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetellen noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uudisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta isämeitänsä, — muuta eivät muistaneet. Hän tajusi, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten, silmästä sammui hehku, ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta edemmäksi ehti laakson pohjukkaan.

* * * * *

Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uudisasukkaat Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen ensimmäisestä uudistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta ja aitta, ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa pärevasussa.

Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempien mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen uudesta vierretty kaski. Mutta harjun takana vesisuon reunassa kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimmäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan edemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuon tuostakin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monesti oli pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.

— Viepä Liisa lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin, niin päästään tästä nuotalle, Paavo huusi saunanharjalta eukolleen, kun näki Pietarin siellä melovan myötävirtaa rantaa kohden.

— Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.

— Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.

Kalanpyynnistä ei uudisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyytivät kumpainenkin omalla puolellaan salmea, mutta iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Mutta juuri rantaan saavuttaessa airot yht'äkkiä pysähtyivät ja kaikkien silmät tähystelivät samaan suuntaan.

Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulenliekki katsojia vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin, ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uudisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta, Vihdoin Paavo virkkoi:

— Eiväthän lie ryssänpuoleisia lapin verottajia, niitä kuuluu täällä takavuosina liikkuneen.

— Eikä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroi jo Liisa pelästyneenä.

— Älkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas kerran lähteneet hauenpyyntiin, lohdutteli Pietari.

— Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.

Isompaan veneeseen kalamiehet lappoivat nuotan, jättivät sen saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohti. Etäämpää he jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Mutta keitä sitten? Ystäviäkö vai vihamiehiä?

Niemen toiselle rannalle he laskivat ääneti veneensä ja lähtivät hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Mutta jo etäämmälle he tunsivat tulella olijain tutun murteen, kohta erottivat tuttuja ääniäkin, — ne olivat iiläisiä hauenpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille, tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet uudisasukkaita Kitkan rannalta arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.

Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva sotaväki asettui kuukausimääriksi talonpoikain luo elämään kiskoen heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki-isäntä kepertynyt ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut Pudasjärvelle ja nyt lähtenyt mukaan Kitkan retkelle sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perhekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille, — siellä kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja verottaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotakin syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.

Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö, ja päivä nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uudisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen vierailemaan.

— Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä samankokoisia, puhui Paavo, kun veneisiin laskeuduttiin ja lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.

Päivä vietettiin juhlapäivänä, uudismökkien emännät keittivät ja paistoivat parasta mitä oli heidän vähissä varastoissaan, ja sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta, sen verran kuin näiltä riitti luovuttaa, hamppuja, suoloja, kirveitä ja kangasta. Mutta kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:

— No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta sitten et uskaltanut etkä hennonut?

— Nyt jään.

— Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois. Ja aluksi ainakin tulet ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Mutta yksinkö aiot jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle...?

— Saanenhan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähän muitakin toiveita, mutta hän piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän Pudasjärvellä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkalla. Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen kuolemaan, — Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen ehdottaakaan.

Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimpia koristelematta Sannalle äkin kysymyksen:

— Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida lappalaistyttären?

Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Mutta Paavo kiirehti nuorille avuksi:

— Vai jäätkö, Sanna, uuden mokin emännäksi?

Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä Tapani tajusi, että tämä oli jo voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei ollut siunaamaan liittoa eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.

— Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta pappi, jos näille maille joutuu.

Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta ja rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedettiin jo ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahailtiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.

Illastettuaan uudistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville salolaisille kalamatkalaiset sitten lähtivät soutamaan takaisin verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän jo käännyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa laiminlyötyjä maatöitä. Mutta Virransalmen toisella rannalla istui uuden tuvankehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä veneitä. He katsoivat niitä kaivaten ja kaihoten, ne tuntuivat ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämää. Mutta kun veneet katosivat kaukaisen saaren taa, he nostivat silmänsä, katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yht'aikaa molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.

KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.

Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa laululinnut lirittivät kimakoita aamusäveliään leikkien siellä iloisina lehvien lomassa. Mutta kylän väki nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää, — siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.

Sitävastoin näkyi läheisen Hämeenkylän herraskartanon talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, mutta todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä hänen sileäksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, mutta kulmakarvain alituinen rypistyminen ja vihaiset vinkeet suupielissä osoittivat, että siellä sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka hän seisoikin selin rakennuksen pääoveen, hän tunsi kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:

— No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mielimme olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.

Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen tekeytyä tyyneksi:

— Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette aina.

— Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.

Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntättyjä naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, mutta nyt se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.

— Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kun he istuvat meidän paikoilla, — ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.

Niin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin vihaisena toruen poikaansa.

— Aina sinä peräydyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan _täytyy_ tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan sallinut, mutta sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitsi jo sovittu.

— Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti.

Nyt vasta Eerik Henrikinpoika kääntyi naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen melkein vapisevin äänin.

— Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaasti ja varkain asettumaan isäni sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme. Ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuten kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan, — arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.

Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan; jälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:

— Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen... sinä tahdot tahallasi nöyryyttää minut ja sukuni.

— Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi arvo, säesti vanha rouva.

Mutta uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja virkkoi:

— Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä puolustamaan. Ei sanaakaan enää — hän kohotti ankaraksi äänensä, kun naiset taas rupesivat vastaan väkättämään, — minä tässä olen käskijä, kirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!

Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas tuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja naiset, älyten että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.

Jo kauan tämä kysymys oli huolestuttavana ja hermostuttavana painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjää, melkein siitä asti kun Ruotsista tullut eversti Henrik Sass, mentyään naimisiin Mälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären, Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisellä sijalla Perniön pitäjässä. Venäjän sodassa saavutettujen ansioitten vuoksi Juhana III oli antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja nimen sekä laajat tilukset tässä hänen kotipitäjässään, ja niin kauan kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarle Kustaan sodissa oli voittanut jonkin verran mainetta ja mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kun nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona maalla elänyt, tuo kilvoittelu kävi Hämeenkylän isäntäväelle kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa naimisissa, ja molempain rouvat varsinkin koettivat kiihoittaa miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki kirkossa. Mutta nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.

Tämän riidan johdosta naapuri- ja sukulaisvälit olivat tietysti jo aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, mutta selvää tulosta ei ollut saatu, — katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta tosin useimmat olivat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan, mutta Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen eversti oli uhannut väkisin pitää sen, mikä hänelle oikeuden mukaan oli tuleva — ja niin oli erottu.

— Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, — tuo ajatus kaiveli Eerik Henrikinpojan mieltä, hänen seisoessaan siinä portailla mustissa mietteissään, — hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet. Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan. Mutta miten... miten Herran nimessä!

Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan — oli aika valmistautua lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa hän ilmestyi taas pihalle ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin koko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa koko perhe istui juhlapukimissaan ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.

Mälkilästä oli kirkolle aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, vaunuissaolijain silmät tähystelivät mitä jännittyneimmin, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan kirkkoon, — nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Mutta juuri silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä myöskin Mälkilän vaunut ja pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarle Kustaan aikaiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan alas vaunuista.

Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä päästääkseen herrasperheet edellä kirkkoon. Mutta niistä ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä, ja vasta veräjällä he yhtyivät vastakkain, kylmin ja kankein kumarruksin toisiaan tervehtien.

Kirkon ovelle tultaessa vasta astui eversti Sass, joka rouvaansa käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti kursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva tarttui päättävästi Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:

— Näin sinä annat sittenkin heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä oikeutemme!

Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku kurkussa:

— Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi penkkiin...

— Eerik, tee velvollisuutesi, varoitti vanha rouva vielä, kiirehtien askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.

Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa hänen hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen lankomies hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempien perheiden muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perässä.

Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla, sukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina arvoasteen mukaan. Mutta lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla, — ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota ensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden, — kahta perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoin askelin käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.

Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monesti oli miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan tapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin eversti ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä hänen rinnallaan ja niin seisottiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osoittivat vihaisinta uhkaa. Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan; molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät pelästyneinä henkeään.

— Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin aatelisrouva Sass koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan ohi penkin ovelle. Mutta tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:

— Penkki on meidän, se on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä, tuo toinen penkki on joutilas.

— Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan aatelissuvuista vanhin.

— Ulkolainen nousukassuku, — tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.

— Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei ole arvokkaampia...

Näihin asti rouvat olivat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella äänellä miesten vielä seisoessa äänettöminä vastakkain. Mutta tuo keskustelu oli yhä tulistunut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt rouva Sass kääntyi jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:

— Henrik, avaa tuo ovi!

Eversti Sass teki liikkeen lähemmäksi.

— Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan minä perheeni tähän penkkiin.

Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik Henrikinpoika hänen eteensä.

— Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.

Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yht'aikaa kirkuivat sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä kuulumaan. Eversti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän huusi kuin lipullistaan komentaen:

— Syrjään, maamoukka, taikka opetan sinulle sotilastapoja. Minä en ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole miekkaansa paljastaneet.

— Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. — Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, mutta toisella hän tempasi voimakkain liikkein penkin oven auki ja huusi: — Sisään, naiset, Sabelstjernain paikalle.

Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan avattuun penkkiin. Mutta siinä oli Sassin rouvakin ääressä, ja epätoivon kiivaudessa tämä tyrkkäsi vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoin ja nyrkein, itkien ja huutaen tapellessaan.

Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan, lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt aloittaa virsi, tyrehtyi ääni kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään, uskaltamatta mennä palauttamaan häiriintynyttä kirkkorauhaa. Silloin astui seurakunnan vanha, valkopäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus, sisään sakastista.

Hän pysähtyi kauhistuneena alttarin luo nähdessään, kuinka hänen temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevin äänin varoittamaan:

— Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...

Mutta kukaan ei häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Mutta herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli kimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä, Sassin harjaantunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja verestävänä hän vetäytyi syrjään. Mutta Mälkilän isäntä pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana penkin ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.

Mälkilän suku oli voittanut, anastanut ensimmäisen sijan kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana Sabelstjerna istui erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, mutta vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...

Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun nojaten pystyyn, ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja, ennenkuin ääni lähti kulkemaan.

— Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta pitää, hän puhui vapisevin äänin. — Ulos, ulos kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!

Ja ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautaisilla teljillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.

Mutta kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin Mälkilän isäntä astui perheineen kenenkään kieltämättä ensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.

KÄRÄJILLÄ.

Nuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta. Kyytikoni hölkkäsi verkalleen lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen torkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein surumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista, matalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä katkaissut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta, ja siksi kai nekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja alakuloiset.

Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen tulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen joutuvan. Se oli noitajuttu, — niitä samoja, joita nyt monen vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin...

Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan tyrkkäämällä häntä niskaan.

— Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.

— Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut tuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne kyyditsin... se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin...

Niin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia oli poltettu. Ja kumminkin... Olli muisti niin selvästi, mitä hänen isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut, raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta: "Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita... mutta heidän tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!"

Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä. Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin, pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...

Hui, — Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen nojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti... Sekin oli viatonna kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas nukkuneen kyytimiehen.

— Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.

— Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan heräillen. — Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.

— Mutta hänhän oli viaton.

— Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.

Tämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä vakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen tuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen, ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo ruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä hetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan. Tuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja Ollissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko, oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he taistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen palveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua, kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.

Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi vaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi kyytimiehelle:

— Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?

Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:

— En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos. Mutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat, että hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa pitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.

Nuori lainlukija huoahti. — Roviolle, — hänhän juuri tahtoi tehdä kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi. Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan, oli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut myötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, — oli kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä naista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti olevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista, mikä oli hänelle raskauttavaa.

Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, — Olli oli siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku hän ei ollut, — eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään vuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle, — ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.

Hän tunnustaa itse... Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa, ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri todistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on luuloteltua, valhetta...

Niin, — täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli kiirehti ajajaa, ja nyt tämäkin toden teolla rupesi heräilemään ja parantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua ajettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa samalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä mustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari tervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja vakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies häntä vastassa, mutta melkoisen matkan päissä toisistaan ja toisiaan syrjinkarein katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu kalavesistä, ja siksi he toisiinsa vihaisia silmäyksiä heittivät. Heidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja miettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti käräjät aloitetuiksi.

* * * * *

Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä juttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet, iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs tuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten tuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla äänellä:

— Tuokaa syytetty sisään.

Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta nähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.

Hän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan talonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli punaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä punainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan poimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse ikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia, sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa. Mutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu, hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin saastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat sen katseet.

Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta ihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli lienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus, joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin kaikkien viholliseksi, — mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen sydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää katkeruutta jäljelle?

Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.

— Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin elämään?

Mariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin väkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:

— Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle, — liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt —, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen langoksi... jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin elämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä on ero alkuisin.

Mutta miehen vielä puhuessa kirkkoherra kohotti yht'äkkiä äänensä ja rupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiaa:

— Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt paholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa, saavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taiat, joita hän sitten on käyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on myynyt lapsensa pirulle ja antanut sielunsa pantiksi, ja sen jälkeen on hän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä yksinäisessä saunassaan hän on synnyttänyt sielunviholliselle sikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse tunnustaa polttaneensa...

Kärsimätönnä tuomari oli kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista sanatulvaa ja katkaisi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen syytetyn puoleen ja kysyen:

— Mariina, sinua syytetään siitä, että olet kohdannut paholaisen näkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta? Vastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?

Syytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:

— Olen.

— Syytetty Mariina Tuomaantytär — tuomari jatkoi nyt melkein kiivastuen —, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi riippuu tuomiosi, ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut, mitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt pirun?

— Minä olen hänet nähnyt.

— Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on totta.

Taas Mariinan katse vilkastui, ja melkein kuin reipastuneena hän rupesi kertomaan vaiheitaan, säikkymättä enää ympäröivien katseitakaan. Hän terästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin, ja tämä antoi hänen puhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.

Samana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, — niin kertoi Mariina —, hän oli nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa. Se oli hiipinyt seinää pitkin, nuolaissut hänen lastaan ja nuolaissut hänen käsivarttaan, ja sen kieli oli ollut kylmä kuin sisilisko. Samana yönä heidän lammaskarsinastaan hävisi karitsa, joka oli ollut aivan yhtä vanha kuin lapsi... Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi oli edellisenä sunnuntaina haudattu, sama koira tuli taas seinän läpi heidän pirttiinsä, ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yht'äkkiä hän tunsi silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa, pilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi ja suuren meren poikki ja tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka häntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren kupeella, ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden läpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja hämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi muutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja hääräsivät. Paljon siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui pöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs naapurin vaimo hänelle kuiskasi: "Älä ole milläsikään, Mariina, täällähän olemme mekin." Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle lihapalan syödä, ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli ja meni katon ja seinäin kautta, ja tuokion kuluttua tuli taas sama musta koira, joka oli tuon mustan miehen näköinen, ja vei hänet katon kautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon koira rupesi silloin haukkumaan, ja, kun hän tuli navetasta ulos, oli pihalla liikkeessä ihmisiä, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni saunaan ja on sen jälkeen asunut siellä...

Väkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut, jopa lopulta ottanut siihen äänekkäästi osaa, huudellen ja todistellen, kuinka Mariinan todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta keskellä yötä. Mutta tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen näitä kertoessaan, ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo onneton nainen saattoi moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli lukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista kasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnon vaivojen kiihoittama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet, ja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi. Ne olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat olivat ennen häntä niitä kertoneet, pienin vivahduksentapaisin toisinnoin vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli kansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat, jotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo helvetinretket ja paholaisenpidot, ja juuri siksi kaikkien läsnäolevain kasvot loistivat niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran saivat uusilta huulilta ja uutena toisintona kuulla nuo tutut tarinat, jotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihoittivat. Kirkkoherra risti kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle, ikäänkuin hokien: "mitäs minä sanoin!", ja nimismies vastasi kohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet supattivat vilkkaina ja virkkuina, akat ovensuussa löivät käsiään yhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja silmät selällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.

Mutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri tämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi näille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi kietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osoittaa, että hän puhui perättömiä itseään vastaan.

— Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sill'aikaa kun olit tällä retkellä olevinasi? kysäisi hän äkkiä tuokion kuluttua. — Sillä vuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?

Mariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi verkkaisesti:

— Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka jolloin menin naapurin navettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.

Olli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein huudahtaa, että "siinäpä nyt näette!" Mutta hän jatkoi:

— Mutta kuinka sinä saatoit lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen meren yli, jos vuoteellasi makasit...? Niin, sitä et voi selittää, se oli unta. Mutta mitä sinä teit naapurin navetassa, teitkö pahaa karjalle?

— En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se musta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä...

Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen jälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.

— Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?

Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, — ja hän vilkastui taas näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen saunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä, niin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.

Mutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka, jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen alla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta pitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään pitkiltä pöydiltä.

— Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä todistaisi sinun siellä olleen?

Taas Mariina typertyi.

— Tuonut... en... miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani...

— Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.

Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, — niin huudettiin väkijoukosta —, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse tunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja uhkaa eleillään meitä kaikkia.

Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta vaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti:

— Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?

Mariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:

— Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut... mutta kenellekään en ole pahaa tehnyt.

Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen tajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.

Eräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja herjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja. Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla isämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä parantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin riihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä liikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain miesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli kastellut verivedellä... Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja tuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin. Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan vahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään. Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena... Ja kansa murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:

— Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.

Kirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät taaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä käsivartensa varaan ja itki.

Nuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, — eikö voi hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?

Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa, — aamulla sitä taas jatketaan.

— Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle, nyt on ilta ja myöhä.

Vähän tyytymättömänä rahvas lähti, yhä äänekkäästi keskustellen, käräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli liian aikaisin katkaistu. Mutta Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edes takaisin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän päähän lakikirjansa ääreen miettimään.

* * * * *

Kauan hän oli jo niin istunut. Kievaritalossa ihmiset olivat jo laittautuneet levolle, ja hänellekin oli vuode valmistettu päätyhuoneeseen.

Mutta hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään, ja kuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin erehtynyt, oliko hänen varma vakaumuksensa sittenkin väärä, eikö ollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se oli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Mutta miten voi ihminen tuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa noin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo henkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties sittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla... Mitä? Onko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki noiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme voi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei, siitä täytyy saada selko...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn ja lähti rutosti kävelemään ovelle päin. Mutta hän pysähtyi, palasi takaisin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö yksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi hulluutta ja sitä paitsi tuiki vaarallista. Ja mitä varten hän tuota arvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen tuli vain tuomarina tutkia ja selville käyneen perustuksella tuomita, — muuta ei... Mutta tuomitako syytön, ihminen, jonka hän tiesi olevan vääräin mielikuvain eksyttämänä...? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin antautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehoittamista maassaan...? Ei!

Varmistuneena päätöksessään nuori tuomari lähti astumaan ulos autiosta käräjätuvasta. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraittia edes takaisin ja suuntasi sitten askeleensa suoraan vanhaa tuparakennusta kohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti tältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan huoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.

Ovelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä kierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat piirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan... tätä tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi pystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän valvoi eikä nukkunut.

Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän astui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja virkkoi:

— Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden asiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole mielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet kiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä tahdot kuolla, kuolla roviolla!

Vanki vapisi:

— Roviolla... kuolla... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo palaa, en, en...

— Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle, ymmärräthän sen, — sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet omistavasi pahain henkien mahtivallan... älä kiellä, minä tiedän sen. Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä. Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden. Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on omaa keksintöäsi, kuvitteluasi...

Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.

— Herra tuomari, mitä te vaaditte?

— Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.

— En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli äskenkin luonani... on ehkä nytkin... enhän tiedä, kuka tekään olette...

Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta, ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen yhä peremmäs makuurahillaan.

Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.

— Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. — Mutta katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso silmiäni... Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena, elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?

Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen hän puhui:

— Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni... Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua puhutellut... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut järvien kohdalla jäiset viimat... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua. Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut hänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta käsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta, kaikki hämärää, häilyvää...

— Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.

Mariina huokasi:

— Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut poissa. Se on varmaa, se on totta...

Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja repi tukkaansa ja huudahti:

— Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota tuttavaasi?

— Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en jaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!

— Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi, montako niitä on... lue ääneen!

— Kolme, neljä... kahdeksan, yhdeksän... ei, minä en tahdo häntä surmata... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti... en koskaan...

— Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot roviota...

— Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani... ei, minä olen viaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin... hän kuolee... sitä ei voi enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...

Hetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti. Ja sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:

— Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana, tönkkönä... ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...

Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.

Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen selvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut ja josta tuo onneton ei enää "jaksanut" vapautua. Hän huomasi, että hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki, rinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta poistui.

Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen ajatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän arvoitukselleen voinut löytää selvitystä.

— Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. — Mutta ehkä aamu vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...

* * * * *

Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin, joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin etäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.

— Kuollut... yht'äkkiä... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla tapettu... Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen...

Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa, että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen käsittelyyn.

— Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen Mariina eilen heitti... Hän se pappimme taioillaan tappoi...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään: puolenyön aikaan... juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa vaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...? Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki, mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...? Ajatukseni tylsyy... onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija? Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat, joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme... te näkymättömät henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa vastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.

Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.

— Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas, piruthan elämöivät keskuudessamme...! Hänet on poltettava, poltettava pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli siellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!

Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:

— Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille... niin oli typerrytty... jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet olisivat hänestä saatanan nuolet...

Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea. "Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?", kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.

Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen. Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.

Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta. Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä syyttänyt...

— Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: — Kuunnelkaamme syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä rovion...

Tämän hän lausui puoleksi pilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen lautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti tarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota "rovio"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että kansa sitäkin miltei arkaillen katseli.

Vanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille, luoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, — eihän sitä tiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat. Supatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain uunin kupeella teki itkua, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä. Lautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmana kantaen vastuun tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Mutta nuori tuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä, tietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja valhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen apuriksi.

Vanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana maahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän, että tuoko nyt juuri oli se vaarallinen, myrkyllinen otus, — seisoihan hän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi koskenutkaan häneen. Silmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, ja hän ei näyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Tuomari näytti nyt äkkiä tekevän nopean päätöksen, kohotti äänensä ja virkkoi syytetylle:

— Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen kuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko syytetyllä ollut siihen mitään osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin tästä kuolemantapauksesta?

Mariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein hypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti taas entiseen velttouteensa:

— Olen, vastasi hän. — Minä näin sen yöllä, — ja hän lisäsi hiljaa: — olin siellä läsnä.

Olli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:

— Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sinulle tästä kuolemantapauksesta kertonut?

Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:

— Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?

Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:

— Minä, en, vaan se toinen... se musta mies.

Pitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta. Tuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.

— Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus, niinkö?

— Niin.

— Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?

— Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan...

Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei uskaltanut enää epäilläkään...

Mutta nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisaalleen ja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:

— Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä langettamaan!

— Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaan ja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. — Tuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...

Ja hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi sitten lyhyesti, selittävästi:

— Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.

Mutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne tulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli langettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakaumustaan, ja hänestä tuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään vapauteen ja valoon päin, joita hän tälläkin oikeudenkäynnillä juuri oli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin raskaat. Mutta hän lisäsi vähän helpommin:

— Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin hovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät ovat lopussa.

Rahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin helpotuksen tuntein taas käyvän tarinoimaan. Mutta roviolle tuomittu nainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan; reuhtoilematta, valittamatta hän seurasi vartijaa ulos. Näytti melkein siltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat ja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.

Tuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt huoneeseensa, ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja kallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen, raikkaaseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä huoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä käräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa. Aamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo istui reessä ja ajoi eilisiä jälkiään takaisin Pohjanmaan aavoja pitkin. Mutta vielä useammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti kärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä kyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt ja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun uskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.

AUTTAJA AVUTTOMANA.

Kuuma taistelu oli käynnissä, yksi Kaarle XII:n ja koko maailmanhistorian kaikkein kuumimpia. Se oli Kuurinmaalla, Gemauerthofissa, missä ruotsalaisen ja suomalaisen sotajoukon oli torjuttava eteenpäin työntyväin venäläisten raivoisa hyökkäys. Tuntikausia oli jo oteltu onnen vaihdellessa, eikä ollut tietoa, kummalle puolelle voitto kallistuisi.

Porin rykmentti taisteli Ruotsin armeijan vasemmalla sivustalla. Se oli äsken saanut käskyn ylipäälliköltä, kenraali Lewenhauptilta, rynnätä eteenpäin, ja olikin edennyt kappaleen, mutta tämä ryntäys oli sille tullut sangen kalliiksi. Pistinseinänä seisoi venäläinen ylivoima vastassa; se peräytyi tosin vähän ja verkalleen, mutta niitti väistyessään hyökkääjiltä paljon miehiä. Ryntäys oli pysähtynyt.

Äskeisellä taistelupaikalla, avoimella kentällä, kulki rykmentin sotapappi, joka samalla toimi haavurina, haki haavoittuneita, joille hän heti antoi ensi avun ja joita hän sieltä sitten kannatti kenttäsairaalaan, sekä jakoi sakramenttia kuolemaisillaan oleville. Hän kulki siellä papinkauhtanaan ja litteään barettilakkiin puettuna miehestä mieheen, kentän poikki vinkuvia luoteja pelkäämättä, kokonaan laupeustoimeensa vaipuneena, — tuon hengenmiehen liikkuminen taistelukentällä, tulevain ja meneväin sotilaiden keskellä, teki oudon, tavallaan rauhoittavan vaikutuksen.

Sotapappi — hän oli Turun poikia, Gabriel Lauraeus nimeltään — saapui taas uuden kaatuneen luo, kumartui häntä katsomaan ja tunsi miehen lapsuudentoverikseen, jonka kanssa hän Turun laitureilla oli leikkinyt ja täällä rykmentissäkin, pitkän sotaretken varrella, usein seurustellut. Olkapää oli miesraukalta murskaksi ammuttu; hän ei päässyt nousemaan paikaltaan, mihin oli kepertynyt, mutta hän eli kuitenkin vielä ja pälyi väsynein, apua rukoilevin katsein eteensä. Kun Gabriel kumartui hänen ylitseen, kirkastuivat hänen kalpeat, kärsivät kasvonsa, ja hän koetti vaivalloisesti liikuttaa toista, tervettä kättään kohottautuakseen.

— Maltahan, makaa vain hiljaa, puheli pappi ystävällisellä, lohduttavalla äänellä. — Tulenhan avuksesi, näytä haavasi; pahaksipa ovat olkaluusi pirstoneet, mutta kyllä me tästä vielä selvitään... maltahan, kun tukitaan reikä... sitten sotilaat tulevat kantamaan sinut täältä pois...

— En jaksa malttaa, valitti haavoittunut. — Auta minut pystyyn, ehkä jaksaisin sinuun nojaten kävellä.

— No koetetaan. Halusi pelastua ja elää on siis hyvin suuri?

Haavoittunut huohotti raskaasti, mutta vastasi toivon elpyessä:

— Makasin äsken tainnuksissa, virkosin sitten, ja luulin, että minun täytyy jäädä tähän kuolemaan... Vain se, joka on ollut niin lähellä kuolemaa, tietää minkä arvoinen elämä on. Ei, minä en tahdo nyt erota elämästä, auta minut pois tästä ruumiiden joukosta...!

— Sen teen, rauhoitu! Tässä täytyy vain panna ensi side olkapäähäsi, että et juokse kuiville... kas näin!

Leikatessaan siinä auki kaatuneen verisiä vaatteita ja asettaessaan käärettä ammottavaan haavaan pappi puheli yhä tuttavalleen rauhoittavasti:

— Sinulla on tyttö odottamassa Turussa, tunnenhan hänetkin... niin, kyllä sinä tästä haavasta huolimatta vielä pääset hänen luokseen. Sinnekö ikävöit?

— Niin. Ja kotiini, kotiini! Tiedän, että äitini minua muistelee joka hetki, hän on nytkin tuskissaan, sen tiedän, hän tuntee, että olen henkihieverissä. Tahdon niin kernaasti päästä hänen luokseen, astua vielä hänen eteensä ja sanoa: Äiti, minä elän sittenkin...! Oi, minä näen hänen riemunsa...

— Ja sitten kai haavasta toivuttuasi lähdet uudelleen sotimaan?

— En, ystävä, en koskaan enää. Minä olen oikeastaan aina tätä sotimista kammonut ja nyt, kuoleman kieliin jouduttuani, sitä kauhistun. Eikö totta, oikea olkapääni on niin pahasti ruhjoutunut, ettei minusta enää ole pyssyn kantajaksi. Pääsenhän sitten invalidina palaamaan Suomeen, Turkuun; siellä rupean jotakin pientä työtä näpertelemään ja elän vielä monet vuodet...?

— Niin toivon. — Pappi-haavuri oli pannut haavaan ensi siteen ja koetti nyt kaatuneen vyöllä sitoa ja tukea hervotonna repattavaa käsivartta. Se toimitus koski sairaaseen kovasti, hänen kasvonsa vääntyivät taas tuskaisiksi ja hänen silmänsä kävivät jälleen raukeiksi, — hän oli liian heikko. Hetkinen vielä sitä verenvuotoa, ja hän olisi varmaankin ollut vainaja, tuumi pappi ystäväänsä autellen. Ja hän virkkoi hetken kuluttua:

— Jos en nyt olisi sattunut avuksesi tulemaan, jos veri haavastasi olisi päässyt juoksemaan kuiville, jos siten olisit jäänyt kuolemaan tähän paikkaan, olisitko sitä ennen muistanut ajatella sielusi autuutta, olisitko rukoillen jättänyt itsesi Jumalan haltuun? Ajattelitko sitä ollenkaan?

Haavoittunut vitkasteli hetkisen vastatessaan ja virkkoi sitten:

— En, Gabriel, en muistanut. Odottelin vain apua... janosin elämää, en uskonut lopun olevan niin lähellä. Ajattelin vain kotiani ja äitiäni ja halusin elää, tavatakseni heidät.

— Olisi sinun ollut ajateltava sieluasikin... loppu olisi saattanut tulla minä hetkenä tahansa... Nyt saat vielä armon aikaa, pidäpäs se mielessäsi... No, koetetaanhan nyt taas nousta...

Roteva, voimakas pappi nosti haavoittuneen tuttavansa maasta. Tämä yritti varautua omiin jalkoihinsa, mutta ei siitä paljon mitään tullut... jokainen liike vihlaisi särjettyä ruumista. Kantamalla lähti pappi sen vuoksi viemään voimatonta taistelukentältä syrjään, kunnes tapaisi paarit... Verkalleen se kulku kävi, ja luodit vinkuivat taas entistä vinhemmin kentän yli, oli kuin rintama jälleen olisi painunut taapäin.

Pappi ajatteli, että jos häneen nyt luoti sattuisi, jos hän kaatuisi, niin he kepertyisivät molemmat. Mutta niin ei saa käydä... päätteli hän ja ponnisteli voimiaan kiirehtiäkseen suojaan. Niin voimakas on elämänhalu tällä nuorella miehellä, niin hartaasti hän toivoo pääsevänsä vielä kotiinsa... hänet on nyt pelastettava, että hänelle jää aikaa vielä ajatella sielunsakin autuutta. Eteenpäin...!

Hetken kuluttua haavoittunut luuli taas jaksavansa varautua jalkoihinsa, ja pappi laski hänet varovasti maahan, taluttaen häntä puoleksi kantamalla edelleen...

— Tuossa on jo lähellä metsän rinta, lohdutti pappi, — siellä ollaan turvassa.

— Siellä, noin lähellä, on siis pelastus...

Mutta juuri silloin tuli eksynyt vihollisluoti takaapäin ja iski haavoittuneen miesraukan selkään. Hän retkahti raskaasti taluttajansa käsivarrelta, luhistui kuin tyhjä säkki maahan. Ja kun Lauraeus kumartui kannettavaansa katsomaan, ei pihahdustakaan enää lähtenyt puhkiammutusta rinnasta. Hänen edessään oli vainaja.

Auttaja ei sitä ensiksi tahtonut uskoa. Mutta kun hän sen todeksi tajusi, silloin karmaisi suru ja suuttumus ja sanomaton katkeruus syvästi hänen monissa verileikeissä pitkän sotaretken varrella karaistua sydäntään. Tyrmistyneenä hän oli ensiksi itsekin luhistua siihen paikkaan. Olihan hän niin iloinnut voidessaan auttaa turvaan ja elämään tuon nuoren miehen, joka rakasti elämää niin kiihkoisasti eikä siitä mitenkään olisi tahtonut erota... hän oli ollut onnistumisestaan jo aivan varma ja oli niin sydämestään nauttinut siitä...! Tuossa se nyt on — eloton läjä! — mies, joka juurikään hengitti ja toivoi.

— Mitä varten, missä tarkoituksessa, jupisi pappi itsekseen, kumarassa seisoen vainajan ääressä. — Ja mitä varten kuljen minä täällä kaatuneita auttamassa ja pelastamassa... enkö voi tehdä jotakin hyödyllisempää, tehokkaampaa... Mitä merkitsee laupeudentyö tällaisessa kuoleman rytäkässä, — miksen tempaa asetta käteeni minäkin ja ryntää rintamaan, muiden rinnalla taistelemaan ja kaatumaan...

Porilaisen rykmentin äsken eteenpäin rynnännyt sivusta oli taas ruvennut taipumaan taapäin. Se väistyi siellä loitommalla taistellen, mutta läheni hetki hetkeltä, — se peräytyminen saattoi pian muuttua paoksi, joka vyöryy tämän vainajain kentän ylitse.

— Pitääkö minunkin lähteä juoksemaan pakoon...? Jättää kaikki...? Ei!

Surunsa ja katkeruutensa valtaamana kiihtynyt pappi tempasi miekan erään kaatuneen tupesta, otti maahan pudonneen pistoolin toiseen käteensä ja läksi vihurina juoksemaan kenttää pitkin äskeisiä jälkiään, porilaisten väistyvää rintamaa vastaan. Hän tulla torvesi myrskynä siihen keskelle kuuminta rytinää, liittyi taistelevaan rykmenttiinsä, jonka miehet hänet heti tunsivat, ja huudahti hengästyneenä:

— Ei taapäin, miehet, nyt enää, eteenpäin Jumalan nimeen!

Itse hän taisteli kuin tottunut soturi, syöksyi kuolemaa pelkäämättä sakeinta vihollisparvea kohti, ampui pistoolillaan ja huitoi miekallaan. Ja hänen sanankuulijansa seurasivat häntä hämmästyneinä, mutta samalla mahtavasti innostuen, kun hän heidän edessään juoksi liehuvin liperein ja huusi:

— Nyt voittoon, miehet!

Tuima oli ottelu. Mutta vihollisen taaja parvi siinä rytäkässä vähitellen harveni, se rupesi taas vuorostaan taipumaan, ja porilaiset syöksyivät nyt pappinsa mukana hurraten eteenpäin.

Tämä menestys vaikutti elähdyttävästi toiseenkin sivustaan. Hetken kuluttua vihollinen oli jo väistymässä pitkin koko rintamaa ja Lewenhauptin armeija kulki nyt eteenpäin kaunista voittoa kohti.

Mutta taistelutantereella, melkein siinä, mistä hän äsken oli korjannut ja kantanut nuoren turkulaisen ystävänsä, makasi nyt sotapappi Lauraeus itse haavoittuneena. Hän oli miekallaan iskien edennyt liian pitkälle väistyväin vihollisten keskelle, oli yht'äkkiä tavannut pistimiä kymmenittäin edessään ja saanut monta haavaa ruumiiseensa. Siihen hän oli silloin kaatunut, toisten porilaisten rynnätessä eteenpäin, ja jäänyt makaamaan muiden kaatuneiden keskelle, verta vuotavana, liikkeelle pääsemättä. Ja elämän ja kuoleman ajatukset, joista hän äsken oli nuoren ystävänsä kanssa puhunut, ne risteilivät nyt hänen mielessään liitelevinä virvatulina, mutta tällä kertaa häneen itseensä kohdistuvina.

Samaa hän tunsi kuin äsken kaatunut ystävänsä: voimakasta elämänhalua ja tuskankiihkeää pelastumisen toivoa. Hän näki taistelevain joukkojen hurraten loittonevan, kuuli sivustaltakin kiihtyvää, voitonvarmaa ammuntaa ja oivalsi nyt lopulta juuri sen voiton saavutetuksi, johon hän itsekin suoranaisesti oli vaikuttanut. Nytkö pitäisi hänen kuolla tähän kentälle yksin jätettynä, saamatta maistaa voiton huumaa, saamatta elää edelleen toimiakseen ja taistellakseen joukko-osastonsa mukana...? Ei koskaan, hän ei tahtonut tähän kuolla, hän tahtoi pelastua! Mutta hän tunsi veren virtaavan aukinaisista, sitomattomista haavoistaan, tunsi voimainsa heikkenevän, raukeuden voittavan...

Ilta oli käsissä, raivoisan taistelupäivän jälkeinen, miltei kaamean hiljainen ilta. Sodan pauhu oli loitonnut kauas, kuulumattomiin, voittava armeija oli kai ajamassa vihollista takaa ja asettui nähtävästi siellä jossakin kaukana uusiin asemiin. Äskeiseltä taistelukentältä, jossa hetki sitten pyssyt paukkuivat ja sotahuudot soivat, ei kuulunut nyt muuta kuin sieltä täältä jonkun haavoittuneen vaikeroivaa valitusta. Joskus jymähteli vielä sivummalta jonkin marssivan miesjoukon askelten töminää. Se tuntui tuokion ajan lähenevän, maa tärisi, jyminä kohisi kohti... Tuleeko sieltä nyt vihdoinkin ihmisiä, ystäviä, jotka hakevat ja korjaavat haavoittuneet, jotka tuovat pelastuksen, elämän? Ei, töminä vaimeni taas, loittoni, kaikkosi kauemmas. Ehkä se oli jokin rintamalle vielä marssiva varajoukko, ehkä jatkuu taistelua vielä jossakin hyvin kaukana... sotureilla on siellä voiton varmistaminen, vihollisen takaa-ajo mielessään, he eivät ennätä ajatella kaatuneita eikä haavoittuneita...

Tuska ja levottomuus valtasi sotapapin illan pimetessä ja öisen kosteuden langetessa äänettömälle aavikolle. Hän oli äärettömin ponnistuksin kavunnut istumaan, oli koettanut itse kauhtanansa liepeellä tukkia ja sitoa reitensä pahimmin vuotavaa haavaa, ettei veri kuiville valuisi, ja koetti nyt pinnistää rinnastaan ääntä kutsuakseen jotakuta ihmistä avukseen. Mutta hapraan heikkona lähti huuto voimattoman miehen kurkusta; toisista haavoista, joita oli päässä ja kyljessä ja jalassa, vuoti edelleen limainen, maksoittuva veri, tahmeutuen tukkaan ja vaatteisiin. Ja illan viileys puistatti revittyä ruumista.

Sotapappi taisteli yhä yltyvää väsymystä vastaan. Hän pelkäsi, että jos hän nyt siihen uupuu ja torkahtaa apua saamatta, hän ei siitä enää herääkään koskaan, ja hän ei taipunut vielä siihen nukkumaan, ei tahtonut vaipua ja kuolla. Niin kirpeästi kuin ruhjottuja jäseniä kivistikin, joka kerta kun hän koetti hiukankaan liikahtaa, koetti hän kuitenkin yhä uudelleen kohottautua, pyrkiä ryömimään, pysyä valveilla...

Sitä tehdessään hän ajatteli äskeisiä elämyksiään, ponnistuksiaan ja vaikutelmiaan. Hän muisti turkulaisen nuorukaisen, jota hän tältä samalta kentältä äsken oli yrittänyt pelastaa. Miesraukalta hän oli kysellyt kaikkea, mihin hän nyt itse oli kohtalolta saanut ankaran vastauksen... oli nuhdellut nuorukaista siitä, ettei tämä henkihieverissään ja kuoleman lähestyessä ollut ajatellut sielunsa pelastusta, autuutta ja armoa...

— Mutta miksen ajattele sitä nyt itse... kysäisi hän itseltään tuskiensa lomaan, ja hän hätääntyi tästä oudosta, vastenmielisestä ajatuksestaan...

— En voi, en tahdo vielä kuolla, en sitä ajatellakaan; en tahdo ajatella tulevaista elämää, nykyistä vain...! En tahdo vielä heittäytyä menneeksi mieheksi, sitähän en ole, kaukana siitä. Kun vain tulisi joku auttamaan, sitoisi nuo repeämät... paranen minä tästä piankin... ja elän kauan... Rykmenttini tarvitsee minua, ja rauhan toimissa on minulla vielä paljon työtä...!

Hän koetti taas tukkia pahinta haavaansa. Se koski kovasti, ihan ytimiä vihlaisi; hän vaipui hervottomaksi maahan ja tunsi mielessään tavatonta katkeruutta. Miksi hän olikaan innostunut ja tarttunut miekkaan, miksi lähti hän sotimaan, hän, pappi ja haavuri... Miehet hän kyllä sai tulistumaan, mutta paremmin olisi häntä sittenkin tarvittu täällä kaatuneitten joukossa, sitomassa ja lohduttamassa... Niin monta onnetonta hän oli auttanut ja pelastanut... nyt, kun hän itse olisi apua tarvinnut, ei kukaan tule häntä hoivaamaan, ei kukaan häntä muista. Jättävät kylmästi tähän makaamaan ja kuolemaan...

— Kuolemaanko...? Ei, vielä on henki jäljellä... se _on_ vielä pelastettavissa...!

Haavoittunut yritti taas ryömiä metsänrintaan päin, jossa hän tiesi teltan olevan ja kenttäsairaalan... Mutta vain muutamia kyynäriä hän pääsi vetäytymään eteenpäin yökosteisessa maassa, sitten vaipuivat voimat entistä enemmän ja väsymys voitti lopultakin. Vielä hän taisteli väsymystä vastaan, taisteli elääkseen, taisteli yhä vaipuessaan horroksiin ja painuessaan tajuttomaksi... Ponnistelu elämisen puolesta, tuskainen, rajaton ponnistelu, se oli hänen viimeinen ajatuksensa avutonna tantereeseen hervahtaessaan — —.

Siitä sotapappi aamulla heräsi, kun sotilaat, jotka olivat hakemassa henkiin jääneitä haavoittuneita ja hautaamassa vainajia, häneen koskivat. Verkalleen, kuin puolihorroksissa ja puolikankeana hän heräili, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, nähdessään valoa ja kuullessaan ihmisääniä, että hän elää toki vielä, saa apua, pelastuu... Pelastuu elämään! Sen tajuaminen täytti hänet riemulla ja valoi voimaa hänen runneltuun ruumiiseensa.

Hän sai apua, hän pelastui. Sotilaat kantoivat kaatuneen sotapappinsa hellävaroen kenttäsairaalaan, jossa Lauraeuksen viisi haavaa sidottiin ja jossa hän sai huolellisen hoidon. Hän oli maannut 14 tuntia verta vuotavana sotatantereella, oli ollut aivan lähellä kuolemaa, itse samassa tilassa, josta hän niin monta miestään oli pelastanut.

Mutta maatessaan vuoteella ja muistellessaan Gemauerthofin pitkää, raskasta yötä, hän huoahti monta kertaa ja myönsi itsekseen katuvaisin sydämin:

— En tosiaankaan, en ajatellut minäkään siinä sieluni pelastusta, en tulevaa elämääni enkä armoa. Tätä nykyistä elämääni vain... en uskonut, en tahtonut uskoa kuoleman olevan lähellä enkä elämänlangan katkeavan.

KONTIN TARINA.

Peltoa kynnettäessä Pajujoen rannalla nosti auran terä äsken mullan mukana esille muutamia helähtäviä, vanhoja vaskirahoja. Paikkaa sitten tarkemmin tutkittaessa löydettiin siitä satakunta suurempaa ja pienempää vaskirahaa, jotka ovat 16:nnen sataluvun lopulta ja seuraavan alulta. Rahat olivat, päättäen samasta paikasta löydetyistä tuohenpaloista, aikoinaan kontissa kaivetut maahan...

Tällainen uutinen luettiin eräänä päivänä sanomalehdistä. Lyhyt ja kuivahko uutinen, jommoisia silloin tällöin, milloin mikäkin maan kolkalta, lehtiin ilmestyy, — ne luetaan ja unohdetaan. Ajatuksella ei ole aikaa viipyä mokomassa pikkujutussa pitempään, sotasähkösanomat ja elintarvikehuolet ja muut tärkeämmät päivän uutiset valtaavat huomion. Mutta joskus voi kuitenkin muisti palata takaisin tuollaiseen Pajujoen konttiin, joka kolmattasataa vuotta sitten on maahan kaivettu. Silläkin kontilla on epäilemättä ollut oma tarinansa, se voisi varmaankin kertoa paljon tuollaisen jokivarren edesmenneiden eläjäin pyrkimyksistä ja huolista ja kärsimyksistä, jotka ehkä ovat olleet vakavammat ja raskaammat kuin meidän nykypäivien huolet, vaikkei niistä ole sanomalehtiin laitettu uutisia eikä sähkösanomia...

On kevät. Maa on jo suvirinteiltä sula, mutta vesakko on vielä harmaa. Joki tulvii, siihen laskevat rinteellä lirisevät purot.

Ylitalon Jaakko kyntää peltoaan ylempänä rinteellä. Pysähtyy kynnöksestään ja kuuntelee. Kuka huutaa? Ääni tulee joen takaa, — kas, siellä rannalla seisoo muutamia ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka viittilöivät käsillään ja kiljahtelevat... Venettä tuntuvat huutavan yli päästäkseen, — mitä lienevät kulkijoita. Mutta pitäneehän niitä auttaa...

Jaakko sitaisee ohjakset auran kurkeen, laskeupi rantaan, työntää venheensä vesille ja soutaa kutsujia kohti. Ne ovat naapuripitäjän väkeä toiselta jokivarrelta. Ovat tulleet poikkimaisin keväiseltään vetisten soiden yli, ja kiirettä näkyvät pitävän.

— Vainolainen on näet liikkeellä, sitä olemme paossa, he virkkavat ensi sanoikseen Jaakolle, jo ennenkuin tämän venhe rantaan ehtiikään.

— Joko joutuivat teidän kylille?

— Jo joutuivat piikkiniekat, ja puhdasta tekivät. Hädin tuskin ennätimme salolle...

— Minne päin ne sieltä kulkevat, kyseli Jaakko, oman pienen kylänsä kohtaloa ajatellen.

— Joka taholle. Pian niitä on täälläkin... pohjoisiin erämaihin on nyt pakoon painuttava.

Näin vastasi pakolaisjoukon johtajana esiintyvä kyssäniska mies, Lepikon Heikki, jonka Jaakko entuudestaan tunsi, — heillä oli aikoinaan ollut keskenään riitaa sydänmaan kalavesistä. Mutta nyt niitä vanhoja riitoja ei joudettu muistamaan, hätä oli yhteinen kaikilla. Joen yli soudettaessa pakolaiset kertoivat tarkemmin ryssäläisten ratsuväkijoukkojen äkillisestä ilmestymisestä heidän jokivarrelleen, jossa palavain talojen savut rupesivat vainolaisten retkiä osoittamaan ja josta väki oli surmattu tai vangiksi raastettu. Ja kun Jaakko venheensä kotirantaan laski, oli hän jo selvillä siitä, että pakosalle oli hänenkin kiireellä lähdettävä joukkoineen kotitalostaan, ennenkuin vieras sinne saapui ja kävi surmantöitään tekemään.

Kynnös siinä suvirannan pellolla oli hänen jätettävä kesken...

Sotaa oli kestänyt monta vuotta. Vihollinen oli jo edellisenä kesänä samonnut Suomeen, hävittänyt sen eteläisemmät osat ja jäänyt sinne talvikaudeksi mellastamaan. Pakolaisia oli jo syksyllä liikkunut, mutta talvikaudeksi huhut vihollisten tunkeutumisesta sisämaahan olivat sentään vaimenneet. Täällä sydänmaan laidassa oli sen vuoksi väki elänyt ennallaan kotikylissään, joskin alituisen pelon ja huolen alaisena, mutta yhä toivoen, että vihollisen eteneminen oli lopultakin saatu seisahdutetuksi. Kevään tullen oli käyty tavallisiin toukotöihin käsiksi.

Mutta heti kevään tultua olikin venäläinen, lukumäärältään lisääntyneenä, taas lähtenyt maata laajemmin valloittamaan, eivätkä Suomea puolustavat, harvalukuiset sotajoukot olleet sitä jaksaneet pidättää. Tuhon lähenemisestä oli jo jäänlähdön aikaan jokunen viesti saapunut Pajujoellekin, mielten levottomuus oli ollut yleinen, mutta pian oli kaikki taas ollut rauhallista. Kunnes nyt nämä pakolaiset yht'äkkiä saapuivat kertomaan peloittavat tuhouutisensa kesyttömäin kasakkajoukkojen tulosta.

Kynnös kesken, karja ulos ometasta, perhe pakoretkelle...

Jaakko hyöri toimekkaana ja hätäytymättä tuvassaan ja pihallaan, naisten ja lasten ulistessa ja saamattomina edes takaisin juostessa. Hän puuhasi vielä illan suussa pakoon lähtevälle joukolle välttämättömät eväät ja pyyntikalut mukaan, sälytti kuorman äsken auran edestä päästämänsä, ainoan hevosensa selkään ja nosti taakan jokaisen perheensä jäsenen hartioille; sitten hän saatteli heidät naapuripitäjän pakolaisten matkassa metsän rintaan. Mutta itse palasi hän vesakosta vielä aitalleen, sanoi ottavansa sieltä selkäänsä jyväsäkin, jonka hän oli talven yli siemeneksi säästänyt... käskien toisten jo kiirehtiä taipaleelle. Sillä eihän tiedä, millä hetkellä piikkimiehet jokivarrelle ryntäävät...

Mutta Jaakko ei siten palatessaan ajatellut ainoastaan viljasäkkiään. Yksin jäätyään hän nosti hinkalon pohjalaudan ja veti sen alta kolosta esille pienen, jykeän tuohikontin, jota hän siellä kaikilta kätkössä oli tallentanut. Siinä oli hänen aarteensa, hänen vuosien varrella vähin erin kokoon haalimansa säästörahat, jotka hän oli ansainnut myymällä lintuja ja riistannahkoja ja jotka hän aina visusti oli aittaansa kätkenyt. Kylällä oli kyllä huhuna, että Jaakko oli salarikas, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän aarrettansa säilytti.

— Tässä ne ovat... raskas kontti... ihanasti se nostaessa kilahtaa! Mutta tätä ei auta ruveta salolle kantamaan... eikä sitä voi tännekään jättää... vainolainen polttaa ehkä aitan ja sinne aarteenkin... parempaan koloon se on peitettävä!

Varoskellen Jaakko silmäilee aina ovelta, näkyykö vesakon rinnassa katselijaa... ei näy ketään, jo ovat pakolaiset salolle painumassa. Hän hakee puolijuoksua ometasta lapion ja kiirehtii kontteineen sen pellon ylälaitaan, jota hän päivällä oli ollut kyntämässä. Irroittaa turpeen kankaasta, kaivaa vähän koloa maahan — ei malta kuitenkaan kovin syvälle kaivaa — ja heittää konttinsa pienen haudan pohjalle. Peittää sen viipymättä, asettaa huolellisesti turpeen päälle, nostaa vielä ison kiven painoksi ja merkiksi — siellä on aarre tallessa!

Tuokion kuluttua on Jaakko, jyväsäkki selässään, jo samoamassa vesakkoon. Juuri vesakon laidassa hän tapaa Lepikon Heikin ja silmäilee tätä tuokion arasti ja epäluuloisesti. Mutta lähellä on siinä hänen omakin joukkonsa, sitä kiirehtii kodistaan paennut mies nyt saattamaan salolle piiloon odotettavilta vierailta.

Ei kuitenkaan auttanut Pajujoen eläjiä sekään, että he ajoissa pakenivat kodistaan pohjoiselle salolle ja lymyilivät sinne kyhäämissään piilopirteissä. Vainolainen, joka pian saapui tällekin joelle ja poltti autioksi hylätyn kylän, tapasi metsässä lehmän jäljet ja osui niitä myöten kyläläisten pakosaunoille. Ryösti, riehui, tappoi ja teurasti. Harvat pääsivät hengissä sen kynsistä, — miehiset miehet vietiin köysiin kytkettyinä vangeiksi. Tällaisessa parvessa sai Ylitalon Jaakkokin kahlehdittuna kulkea kauas vihollisten pääleireille, kauas sieltäkin vielä vieraille maille. Ruoska selässä, nälkä vatsassa, marssia näin kauas kolkkoon Venäjän orjuuteen...!

Koti, perhe, tupa ja tanhua, ne olivat pian kaikki hämärään häipyvää, kaihoisaa muistoa miehelle, joka vieraan ikeen alla raskaasti raatoi, joka väsyneenä illalla retkahti pitkälleen, herätäkseen aamuvarhaisella pajarinrengin säälimättömään potkuun. Siinä taittui voimakas varsi, murtui luja terveys, musteni mieli, raukesi toivo. Synkkä tylsyys hämärsi vähitellen ajatukset ja muistot; tunteet turtuivat, sydän hyytyi. Siihen vaimeni vähitellen voimakas koti-ikäväkin ja omaisten kaipuu, — eloton oli orjan katse, sielukin sammui vähitellen raskaiden raadantavuosien kuluessa. Mutta vaikka Jaakon mieli näin vaipui matalaksi ja hänen tajuntansakin sumeni, kyti sorretun sydämen pohjalla kuitenkin vielä pieni kipinä, arka ajatuksen tynkä, heikko toivon säde.

Siellä syvällä piili kaikesta huolimatta särjetyn onnen kaunis muisto, joka usein unissa kävi hänelle eläväksi. Kaukainen joenranta, jonka koivikkoahteella oli matala, harmaa kotitalo... Vai onko se siellä enää, niin hätkähti usein unestaan herännyt orja. Autio lie jo ranta, talo poltettu pois kauan sitten, pensastunut, metsistynyt peltoaukea. Mutta ehkä siellä sittenkin on vielä jotakin jäljellä, ehkä sauna rannassa... ehkä paja palolla... ehkä on kotijoella vielä omaisista joku, joka uutta mökkiä raunioiden viereen rakentaa...

— On siellä ainakin _jotakin_ jäljellä, on varmasti...!

Se ajatus vankiraukkaa läpi kärsimysvuosien lohdutti ja piti elinvoimaa vireillä. Kontti aarteineen on ainakin vielä tallella hiekkahaudassaan turpeen alla rantapellon kupeella, merkkinään iso kivi, jota ei kukaan muu tiedä. Sen alla ovat rakkaat, kilahtavat vaskirahat, sieltä ne vielä löytyvät, kun tai jos kätkön tuntija kerran pääsee palaamaan Pajujoelle... Vanha, rakas kontti kaivautuu esille, ja sen sisällöllä voi maailman murjoma mies, vaikka vanhanakin ja raihnaisena, taas aloittaa katkaistun elämänsä uudelleen, taas ruveta asumaan hävitettyä taloaan ja viettää rauhassa elämänsä illan...

— Sitä aarretta ei toki saanut julma vainolainen riistetyksi... siinä vielä elää onnen siemen...!

Väsymykseen nääntymäisillään oleva vanki nukahti uudelleen, rauhan tunne rikotussa sydämessään.

Vuodet kuluivat, raskaat orjan vuodet. Sotaa jatkui yhä jatkumistaan, uusia vankijoukkoja kulki ohi, kertoen kotimaan perinpohjaisesta hävityksestä ja kaiken elämän sammumisesta Suomessa. Ei näyttänyt kurjuuden aika koskaan loppuvan, ei valkenevan synkästä yöstä milloinkaan aamu.

Mutta kerran vihdoinkin rupesi kaukaiseen karkoituspaikkaan saapumaan tietoja tulossa olevasta rauhasta; saapuipa lopulta sanoma kauan kaivatun rauhan teostakin. Orjan toivo virkosi. Mutta sitä toivottua sotavankien vapauttamista ei vieläkään kuulunut. Vieraan maan kaukaisiin kyliin kuljetetut vangit olivat unohtuneet, niistä ei ollut kenelläkään selvää tietoa, ne saivat rauhanteon jälkeenkin jäädä entiselleen raatamaan. Yksi ja toinen silloin karkasi samotakseen suuressa kurjuudessa ja alituisille vaaroille alttiina kaukaista kotimaataan kohti. Niin pakeni eräänä yönä Jaakkokin pajarinsa talosta ja lähti samoilemaan outoja erämaita, ajattelematta muuta kuin kaukaista kotiaan, jonne hän taas yhä kiihkeämmin ikävöi. Surma vaani häntä joka yöpymispaikassa, jokaisessa teidenristeyksessä, mutta siitä hän ei enää välittänyt: yksi menneen kaikki!

— Jos en saa kuljetuksi kotijoelleni, jos en pääse aarrettani hakemaan, niin joudanpa tänne kuolla!

Niin hän tarpoi paljain jaloin, resuisin rievuin, viikosta viikkoon vieraan maan vieraita teitä, kerjäten almua henkensä pitimeksi, käveli eteenpäin selkä kumarassa, leuoillaan harmaja parta...

Vihdoin ehti paennut vanki, jolta jo monesti oli viimeinen toivo rauennut, kotoisille maille ja kiirehti kulkuaan, kuta lähemmäs hän joutui rakkaan Pajujokensa rantoja. Pakolaisia palaili muitakin, mutta Jaakko karttoi heidän seuraansa. Yksin hän tahtoi tulla kotiahteelleen, kenenkään näkemättä tahtoi hän käydä entisen rantapeltonsa kupeelta sulin käsin repimään turvetta ja kaivamaan maata, — sitten alkaa elämä taas!

Eräänä kesäaamuna laskeusi hän jokivarren polkua alaspäin sinne, missä kotikylä ennen oli sijainnut. Tuskin kantoivat jalat kumaraa vanhusta, polvitaipeet pyrkivät pettämään väsymyksestä ja mielenliikutuksesta... Tuolta jo kumottaa kotirannan tuttu, korkea koivikko... vielä joen polvi, ja sitten on mies oman talonsa tutulla paikalla...

— Nouseeko sieltä näreikön takaa hienoa savua?... Niin, nousee ihan Ylitalon kohdalta. Onko joku omaisistani todellakin asettunut vanhalle talonpaikalle...?

Väsyneet askelet käyvät entistään nopeammiksi, veri kohisee korviin, harmaja parta tutisee, silmä vesistä hämärtyy.

— Onhan siellä jo mökkipahanen ahon laidassa, — elämä on siis todella pantu alulle! Sen on kai oma poikani, isän kahlevuosina jo mieheksi kasvaneena, pystyttänyt vanhalle talonpaikalle uuden elämän pohjaksi...

Jaakko viilettää pensastumaan päässeen rantaniityn poikki ja saapuu entiseen venhevalkamaan. Siellä huuhtoo hursteja outo nainen. Siltä Jaakko, nopeasti luokse astuen, käy ensi uutisia utelemaan. Hän kohta kuulee, ettei hänen omaa perhettään enää näillä mailla eläkään...

— Kuka on siis tähän mökin kyhännyt?

— Lepikon Heikki siinä nyt joukkoineen asuu.

— Toisen maalla?

— Eipä ole täällä vuosikymmeniin eläjiä käynyt, ei tiedä kukaan varmasti, kenen ovat maat. Vanhoja peltopaikkoja ottaa nyt viljeltäväkseen kuka kerkeää.

— Miksei se Heikki asu omassa pitäjässään, omalla maallaan?

— Sen ovat taas muut vieneet hänen poissa ollessaan...

Suuttumus ja mielenmasennus valtasi väsyneen miehen. Hervotonna hän retkahti rantakivelle istumaan, vieraalta akalta enempää kyselemättä. Siihenkö katkesikin kaunis unelma?

Mutta tuokion kuluttua Jaakko jo taas ajatteli, että onhan toki oikeus ja laki jälleen maassa, saahan sen avulla anastajalta tilansa takaisin, kun kerran omistaja on kotikonnulleen ehtinyt. Ja onhan täällä toki Jaakolla muutakin omaa kuin kova maankamara, onhan vähän irtonaisempaakin, jolla voi päästä elämisen alkuun. Onhan se aarrekontti maahan kaivettuna... varmassa tallessa vainolaisilta ja naapurikylän tungettelijoilta...

Uuden innon elähdyttämänä nousi kumaraselkä harmaaparta rantakiveltä ja käveli entistä pientä peltosarkaansa kohti. Rantaketo oli paksun pajukon peitossa — Jaakon vettynyt silmä koetti turhaan tähystää pajukon halki ja hänen hengityksensä läähätti raskaasti väsymyksestä ja jännityksestä. Onko merkkikivi vielä paikoillaan saran yläpuolisella kankaalla, onko koskematta aarrepaikka...?

— Oudoltapa näyttää sarka...

Uusi tungettelija on taas kyntänyt auki ja kylvänyt rukiiseen hänen vanhan sarkansa... Mutta onko Heikki sitä ylälaidasta laajentanut — vai miten tuo vesakon rinta tuntuu kuin entistään etäämmältä...?

Jo on Jaakko peltoaukean reunalla, jo viilettää rukiin laitaa myöten ylöspäin. Rinta huohottaa, polvitaipeet pettävät taas...

— Onko se kyntänyt auki minun aarrepaikkanikin...? Oliko sillä sittenkin aitta-asiastani vihiä... se oli jäänyt kykkimään metsän reunaan, kun minä jyväsäkki selässä joukkoni jäljessä salolle päin juoksin...? Missä on merkkikivi?

Jaakon silmiä sumensi. Hän ei nähnyt turpeelle vyöryttämäänsä suurta kiveä, ei turvetta... rukiin laihohan kasvoi siinä, missä kiven piti hänen muistojensa mukaan olla.

— Aarrepaikka kynnetty auki, kallis kontti siis löydetty, ryöstetty... Kaikki toivo poissa...

Jännitykseensä menehtymäisillään oleva mies horjahti, vaipui pientarelle, läähätti ja valitti hiljaa. Mustunut oli maailma hänelle, kaikki kauniit unelmat olivat pettäneet. Sillä hän ei voinut ymmärtää muuta, kuin että viekas tungettelija oli hakenut ja löytänyt hänen rakkaan aarteensa, jota hän ei ollut kyllin syvälle kaivanut, vienyt hänen elämänsä viimeisen ylläpitäjän. Ja sitä iskua hän ei kestänyt...

Eikä ollut Jaakolla enää voimia nousta peltoa kaivamaan, saadakseen varmuuden aarteensa katoamisesta.

Hänellä oli jo mielestään siitä varmuus, liian kova ja julma varmuus...

Hän makasi pientarella, jaksamatta kättään liikuttaa, jaksamatta enää ajatellakaan. Maailma häipyi hänen raukeasta silmästään, hän vaipui yhä syvemmäs maata vasten, vaipui kuin syvälle maan alle...

Siitä hänet talon uusi eläjä löysi kuolleena.

Eikä kuitenkaan ollut Lepikon Heikin tylsän puuauran terä nostanut esille Pajujoen Jaakon kallista konttia. Tämä oli läpi vainovuosien säilynyt entisessä haudassaan, mistä Jaakko sen olisi voinut löytää, jos hänellä olisi ollut malttia ja voimia ruveta sitä kaivamaan. Mutta rääkkääntynyt vanhus taittui ennen kuin voimat sen verran palasivat, ja kontti-aarre jäi piiloonsa peltomullan ja rukiin juurien alle.

Jaakko oli ainoa, joka sen kätköpaikan tunsi, — hänen kuoltuaan sitä ei tuntenut kukaan. Hän vei kalliin salaisuutensa mukanaan hautaansa, joka hänelle näin aukeni kohta kun hän vihdoinkin oli, sanomattomat kärsimykset kestettyään, saapunut raskaina vuosina niin hartaasti ikävöimälle, rakkaalle kotikonnulleen.

Vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nosti silloin syvemmälle tunkevan auran terä esille Jaakon kilahtavat säästörahat ja hänen maatuneen konttinsa riekaleet. Ja Pajujoen pakolaisvangin säästörahat, jotka pitkän orjuusajan olivat hänen toivonsa säilyttäneet ja hänet hengissä pitäneet, ne siirrettiin museoon kylmän jälkipolven katseltaviksi.