Hieroen ja lämmitellen koetettiin tulvaveden kourista korjattua tyttöä kauan virvoitella, ja vihdoin palasikin henki ja vertyivät jähmettyneet jäsenet. Hän avasi verkalleen suuret silmänsä ja katseli kuin kummissaan ympärilleen, ja se oli Osmosta niin hauskaa, että hän ilosta hypähteli vuoteen vieressä. Mutta kauan makasi siinä tulvalta temmattu saalis liikahtamatta ja äänetönnä, ikäänkuin itsekin vielä epävarmana, elikö hän vai oliko kuollut. Eikä hän sittenkään, kun siitä pian aivan terveeksi toipui, osannut tehdä oikein selkoa, kuka hän oli ja mistä hän oli ja miten hän oli joutunut tulvavirrassa vierivän hongan rungolle. Hän muisti vain, että hän kotimökissään, jossa hän oli maannut vanhempainsa ja siskojensa seurassa, oli yöllä äkkiä herännyt meluun ja hätähuutoihin, ja kylmä vesi oli silloin jo tunkeunut ovesta sisään lattialle. Huutoja ja kirkunaa oli kuulunut koko kylästä, ylisillään ihmiset olivat kahlanneet vedessä, ja hän itse oli äitinsä jäljessä juossut ulos ja seisonut siellä jääkylmässä vedessä, kunnes he pääsivät erääseen veneeseen, jolla kyläläiset olivat koettaneet pelastautua ylemmäs rannalle. Hän oli pelännyt ja vapissut, sillä miehet olivat huutaneet ja naiset itkeneet. Eivätkä he maihin päässeet, virta oli imaissut heidät nieluunsa, ja kauan oli vene kulkenut sen mukana alaspäin notkuen ja vavahdellen kuohuissa. He olivat kulkeneet erään vaahtoavan koskenkin alle ja hengissä olivat siitä päässeet, vaikka vene olikin puolillaan vettä. Mutta sitten se oli jysähtänyt virrassa poikkiteloin lipuvaan honkaan, oli kallistunut, kaatunut...

Eikä hän muuta muistanut.

Lapin kielellä hän näitä kertoi, ja Kauppilan väki arvasi hänen olevan jostakin niistä jokivarren kalalappalaisten kylistä, jotka tulva oli hävittänyt. Ja siksi koetettiin niistä tiedustella, mistä sellainen tyttö oli kateissa, mutta selvää ei saatu. Toisista kylistä oli tulva lakaissut kaikki eläjät, toisista oli kokonaisia rantalappalaisten perheitä hukkunut, eikä kukaan tullut tätä orpolasta omakseen perimään. Ja silloin päätti Kauppilan isäntä, että olkoon talossa kotiorjan arvossa, johan tuo tuosta pian kasvaa, jotta ruokansa ansaitsee.

Mutta Osmo, joka tytön pelastamisen luki omaksi ansiokseen ja siitä syystä häneen tarkemmin huomionsa kiinnitti, katseli häntä usein ja kauan, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, ettei tyttö ollut niiden tavallisten lappalaislasten näköinen, joiden hän oli nähnyt typykkinä ja pyöreinä kierivän törmillä ja tanhuilla lappalaiskylissä käydessään; tämä oli paljon valkoisempi ja solakampi ja hipiä oli hieno ja silmässä oli outo, kirkas kiilto, joka häneen kuin tenhoten vaikutti. Ja hän kysyi usein tytöltä, kun tämä oli vähän heidän kieltään oppinut:

— Oletko sinä oikea lappalainen?

— Mitä lie sekulia, ilveilivät toiset, Osmon huomioita todistellen, kun tyttö itse oli ääneti. — Mikä on nimesi?

— Leila.

— No ka, nyt olet siis Kauppilan Leila!

Niin jäi löytölapsi elämään pirkkalaispäällikön vauraaseen taloon Tornion jokisuussa. Ja hiljaisena hän siellä eli, oloonsa tyytyen. Sillä hän ei osannut ketään ikävöidä eikä kaivata, hän oli yht'äkkiä kuin siirtynyt toiseen maailmaan ja mielestään parempaan maailmaan. Sillä niin suurta ja muhkeata oli siellä kaikki, siellä oli hänestä enemmän valoa ja lämpöä. Olihan täälläkin poroja ja koiria ja jousia ja verkkoja, ja niinkuin entisessä kodissaan hän saattoi täälläkin istua kuuntelemassa käen hilpeää kukuntaa ja kaakkurin kaukaista valitusta. Mutta tavat olivat toiset, ihmiset erilaiset. Hän ei täällä enää kuullut puhuttavan seidoista eikä noitarummuista eikä pyhistä karsikoista, mutta sen sijaan muista hänelle oudoista asioista. Ihmeellisintä hänestä kumminkin oli, kun hän toisinaan naisten pakinoista kuuli sanoja semmoisia kuin neitsyt Maaria ja Vapahtaja ja kun hän tavan takaa näki ihmisten juhlapukuisina soutavan lahden taa, jossa he menivät korkeaan huoneeseen ja kumarsivat. Näistä ihmeistä hän väliin kummissaan kyseli Osmolta, joka hänelle oli tuttavallisimmaksi käynyt, mutta tämäkään ei osannut niitä selittää...

— En tiedä, enkä välitä, vastasi Osmo lyhyeen. — Eikä niistä pidä kenenkään paljon välittää, se on vain turmioksi, siitä maalliset ja veden vallat suuttuvat, niin on isä sanonut.

— Mutta neitsyt Maaria, kuka on hän?

— Kuka hänet lie nähnyt, ei kukaan, tuon papin kujeita...

Kyseli Leila vanhemmiltakin ihmisiltä, mutta nekin vain vastasivat, että "tuo pappihan tuon tarkimmin tiennee, siltä kysy". Mutta kävellessään yksin aholla ja paimennellessaan Kauppilan karjaa Leila mietti itsekseen noita kummia kuulemiaan, ja hän tunsi oudon aavistuksen sydämessään. Ja niitä miettiessään hän unohtui usein niin kauaksi istumaan kivennykyrälle ahon laitaan, että lehmät pääsivät häneltä vesisuohon sorkkimaan ja toiset katosivat kuulumattomiin salolle. Mutta itsekseen hän päätteli, että hänen pitää kerran tuolta mustakauhtanaiselta mieheltä, jota ne papiksi sanovat, käydä kyselemässä tarkempia tietoja, muuten hänen mielensä ei saa rauhaa.

Mutta Leilan ei tarvinnut käydä lahden takana pappia puhuttelemassa, pappi tuli itse hänen luokseen Kauppilaan, tuli ja puhui hänelle kummallisia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka hänen sydäntään väräyttelivät. Tämän innokkaan kirkonmiehen oli näet tapa vuosittain keväisin kerätä ympärilleen lähiseudun kastamattomia suomalaisia ja lappalaisia lapsia, joille hän opetti kristinopin alkeita ja jotka hän sitten, kun nämä olivat tätä ruvenneet ymmärtämään, kastamalla kirkkoonsa vihki. Tähän joukkoon pääsi Leilakin mukaan, pari vuotta Kauppilassa oltuaan. Hän kulki kesäkauden joka ilta lahden takana pappilassa kuulemassa tuota uutta oppia, joka hänen herkässä sydämessään löysi niin hedelmällisen maan, ja syvälle papin sanat hänen mieleensä painuivat. Ja vähitellen tuli neitsyt Maariasta ja Vapahtajasta ja kaikista kirkon korkeista pyhistä hänen yksityiset ystävänsä ja hänen hiljaisten mietteidensä tuttavalliset, ainaiset kohteet.

Mutta kun hän lahden takaa palasi, mielessään muistellen niitä kauniita asioita, joita hän oli kuullut, sattui usein, että Osmo kutsui hänet avukseen rantaan hankavitsoja vääntämään taikka toverikseen kiikkumaan tanhualle pystyttämäänsä keinuun. Ja mielellään hän sinne juoksi, hänen sydämensä riemuitsi reippaan pojan kanssa riskatessaan ja kuunnellessaan hänen iloisia juttujaan, ja silloin unohtuivat hetkeksi pyhät neitsyet ja rukousnauhat. Ja hilpeä oli hänen naurunsa ja mielensä kevyt. Mutta jos Osmo silloin sattui virkahtamaan, että mitä sinä tuolla lahden takana viitsit joka päivä juosta papin loruja kuulemassa, silloin häneltä nauru tyrehtyi ja sydän sykähti ja mieltä tuntui kouristavan. Ja hän pakeni ääneti pois ja piiloutui yksinäisyyteen ja itki, vaikka hän ei tiennytkään miksi.

Mutta eräänä syyskesän sunnuntaina toimitettiin sitten lahden takana, lepikkoisessa kirkkorannassa, pakanalasten juhlallinen kastaminen, ja Leilakin oli siinä mukana. Kuoripojat veisasivat, kirkkaana kajahti papin harras messu, ja tarkkaavaisena seisoi kansa siinä ympärillä. Löytötyttökin, joka ei tiennyt suvustaan eikä vanhemmistaan, sai nyt holhoojakseen lempeän pyhän neitsyen, joka jo hänen ystävättärekseen oli muuttunut, sai ristin ja rukousnauhan, ja vihityllä vedellä valeltiin hänen vaalakka päänsä. Ja hänen entinen nimensäkin muutettiin, hänet ristittiin nyt kasteessa Margareetaksi, valtakunnan hallitsevan kuningattaren kaimaksi.

Mutta Osmo, joka isänsä rinnalla oli kasteen aikana seisonut ylempänä törmällä ja tyytymättömänä katsellut koko toimitusta, hän kutsui tyttöä edelleenkin Leilaksi, se nimi oli hänestä kauniimpi ja tuttavallisempi.