Oli sunnuntaiaamu puoli yksitoista, kun S.S. Apostolin seurakunnan lukkari astui vanhan napolilaiskirkon ovesta sisään ja rupesi kiivaasti soittamaan suurta hopeakelloa. Nojaten vanhan tammioven vankkaa ohipuuta vasten hän heilutti herkeämättä kelloaan, joka yksitoikkoisesti kaikuen ilmaisi kaikille via Gerolominin, Grotta della Marra kadun, Santa Marian, piazza S.S. Apostolin ja delle Gradellen uskovaisille asukkaille, että S.S. Apostolin kirkossa kohta alkaa helluntaijumalanpalvelus komeine juhlamessuineen. Äkkiä soitto taukosi, mutta lukkari jäi seisomaan sisäänkäytävän ovipieleen, huutaen tavan takaa yli aution torin: »Kiiruhtakaa, messu alkaa!»

Mutta puoliksi avattujen oviensa edessä kulkivat rihkamakauppojen myyjättäret edestakaisin vallan levollisina, perheenemännät loivat viime katseen kyökkiinsä, jossa paistuva liha suloisesti ratisi, ja vitkastellen ryhtyivät porvarirouvat kampaushommiinsa, eikä kellään näyttänyt olevan mitään kiirettä. Niin että lukkari sai soittaa kolmasti, ennenkuin messu alkoi. Vain muutamia talonpoikaisvaimoja tuli uusissa karttuunipuvuissaan. Koreanpunaisissa hiusnauhoissaan heillä oli hopeaneuloja, ja he taluttivat lapsiaan käsipuolesta. Lukkari ei ollut mokomia huomaavinaan, vaan koetteli yhä äänensä tyhjää kaikua, huutaen samaan nuottiin: Kiiruhtakaa, hyvät ihmiset, kiiruhtakaa, messu alkaa!

Vilkkaimmillaan oli elämä tänä juhlallisena aamuhetkenä piazza S.S. Apostolin numero kahdessa. Se oli suuri keltainen talo laajoine pihoineen, jonne aina kokoontui likaisia vesilätäköitä, kun prinsessa di Santobuonon kuskit ja tallirengit siellä sukivat hevosiaan ja ruokkosivat valjaita ja ajopelejä. Sen lisäksi levisi vielä ylt'ympäri ilkeä tallinhaju, aina kun ulkohuoneiden suuret ovet avattiin selkoselälleen. Niinpä nytkin, ja kesken kaikkea kuskien ja tallipoikien melua ja hevosten töminää vedettiin vielä esiin vankasti katetut vaunut ja laitettiin ne ajokuntoon. Niillä piti nimittäin mentämän kivenheiton päässä olevasta linnamaisesta palatsista noutamaan prinsessa messuun. Talossa n:o 2 piazza S.S. Apostolin varrella olivat rappusetkin aivan lian vallassa. Siellä ei ollut mitään ovenvartiaa, ja palkolliset, joiden virkaan siivoominen ilman muuta olisi kuulunut, eivät olleet varsin tunnontarkkoja. Ja sitten vielä ensimmäisen kerroksen asukas donna Orsolina eli jo kuudetta kuukautta eräänlaisessa salaisessa odotuksen tilassa, eikä hänellä enempi kuin Mariagraziallakaan, hänen palvelustytöllään, ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa hänen neljän pienen lapsensa tähden. Tänä sunnuntaina asiat olivat vallan, hullusti. Donna Orsolina ei tahtonut mitenkään saada napitetuksi villapukuaan, joka muuten oli jo kovasti kulunut ja etupuolelta näytti auttamattoman lyhyeltä. Hän vuoroin punastui ja vaaleni, sadatellen itkusilmissä sitä päivää, jona hän, sen sijaan että olisi ruvennut monaca di casan nunnakuntaan sisareksi, tyhmästä mielihalusta oli sallinut itsensä päättömästi viehättyä postivirkailija Ciccioon...

Ensimmäisen kerroksen toisessa päässä hankkivat Ranaudo aviopuolisot myös messuun lähtöä. Donna Peppina Ranaudo oli arviolta viisikymmenvuotias ja niin paksu ja lihava, että leveys melkein näytti pituuden voittavan; päälaki oli tulossa paljaaksi, ja kasvoilla asui lapsettoman rouvan lapsellisen näköinen rasvainen puna. Palvelija yritti juuri saada mukavia kangaskenkiä hänen jalkaansa, sillaikaa kuin don Alfonso Ranaudo, hänen arvoisa puolisonsa, arpomistoimiston isännöitsijä ja voittamaton metsästäjä, riisui yltään karkean metsästysmekon pukeutuakseen tummanväriseen päällystakkiinsa. Hän oli nimittäin juuri kymmenen aikaan jalkaisin palannut Pomigliano d'Arcosta, jonne jo kello kolme aamulla oli lähtenyt pyitä ampumaan. Ja nyt katselivat nuo vanhat lapsettomat puolisot toisiaan rauhallisin, tyytyväisyydestä loistavin silmäyksin onnellisina siitä, ettei heillä ollutkaan lapsia, eliväthän vain tässä toistensa tukena ja hauskuutena...

Toisen kerroksen vasemmanpuoleisessa päässä hankki toinen onnellinen pariskunta kirkkoon. Se oli don Vincenzo Manetta, pitkä, laiha, harmaapäinen ukko, jolla oli luisevat kasvot ja kotkannenä, ohut valkea leukaparta ja kuivahtaneet koivet; hän oli joutunut eläkkeelle, joka seikka häntä muuten suututti, tutki sitäpaitsi vanhan Napolin historiaa niin innokkaasti, että oli kopioinut kokonaisia asiakirjapakkoja ja piti lopulta itseään niiden oikeana tekijänä. Ja sitten donna Elisabetta Manetta, hyvä rouva, jolla oli pehmeät, vaikka vähän kellertävät kasvot, sellaiset kuin on vanhalla neidillä, joka vasta viidenviidettä vuotiaana menee naimisiin. Itsepintaisesti hän piti kiinni vanhasta tukanvärjäystavastaan, niin että hänen hiuksistaan aina vivahteli kaiken maailman värejä, milloin tummanpunaista tai heleän ruskeata, milloin taas hienointa violettia. Tavallisimmin tukka kuitenkin näytti vihertävältä kuin tumma suoheinä. Don Vincenzo Manetta seisoi jo valmiina nilkkaan asti ulottuva päällystakki yllään, ja piintyneen koulumestarin tapaan keppiään koputtaen hän virkkoi:

— Elisa, kahdesti jo on soitettu kirkkoon.

— Kerran vasta, kerran, huomautti donna Elisa levollisena, samalla vetäen mustaa kudoshansikasta lihavaan, kellertävään käteensä.

— Aiotko jäädä pois messusta, Elisa?

— Haen vain rukousnauhani.

— Onko sulia avaimet, Elisa?

— On kyllä taskussani.

— Entäs kissa, Elisa?

— Minä telkesin sen hiilikamariin.

Sillaikaa lukkari oli taas ruvennut soittamaan, eikä enää ollutkaan kuin kymmenkunta minuuttia messun alkuun. Toisen kerroksen oikeanpuoleisessa huoneistossa paukkuivat ovet vimmatusti, ja voimakas naisääni huuteli sinne tänne liikkuen:

— Chiarina, Chiarina!

— Mikä on, vastasi toinen ääni pienestä suljetusta huoneesta.

— On jo kahdesti soitettu messuun, huusi donna Gabriella sitoen vahvaa ketjurengasta ranteeseensa.

— Samapa se, vastasi Chiarina tuskin kuuluvalla äänellä kammiostaan.

— Mitä, aiotko jäädä pois messusta? huudahti donna Gabriella toistamiseen, sitoen toisen, vahvoista kultarenkaista tehdyn ketjun ranteeseensa. Mutta kuinka lienee sielusi laita?

— Kukin kai omastaan huolehtii, kuului Chiarinan ääni tiuskaavan oven takaa.

— Kuulkaas, mitä uskaltaa! pauhasi donna Gabriella, turhaan ja taas turhaan yrittäen saada raskaita, helmi- ja briljanttikoristeisia renkaita korviinsa.

— Enkö sitten saisi puhua enää? kitisi yhä nuori tyttö suljetusta sopestaan.

— Saisit hävetä, saisit jo, juosta sellaisen hylkiön perässä kuin Giovannino hylky on, niin juuri hylky, se hän on, hylky.

— No mitä Teidän siihen tulee? tokasi Chiarina, ja hänen kapeat, ruskeat kasvonsa ilmestyivät ovenrakoon.

— Mitäkö tulee? Minä olen äitisi, tiedä se, ja minä sinua käsken.

— Ette yhtään mitään. Te ette ole minun äitini eikä teillä ole minuun nähden mitään käskettävää, vastusti Chiarina, joka nyt tuli esiin alusvaatteet ynnä kureliivi yllään.

Donna Gabriellan suuri, lihava, rasvanaamainen olento, jonka naaman punaisuutta ei puuterikaan kyennyt lieventämään, oli ruumiiseensa tukehtumaisillaan ja muuttui ihan sinisen punaiseksi.

— Saatpa vielä nähdä, olenko käskijäsi!

Chiarina astui muutamaa askelta lähemmäksi ja vastasi aivan levollisena:

— Kyllähän Te sen jo tiedätte, Giovannino taikka sitten — kuolema.

Sitten hän taas palasi huoneeseensa pukeutumaan ja lennätti perässään oven kiinni. Donna — Gabriella oli hyökkäämäisillään hänen jälkeensä, hillitsi kuitenkin oikeaan aikaan itsensä hiestymästä vielä enemmän, istui tuolille ja koetti siinä vähitellen rauhoittua, heiluttaen kiivaasti mustaa hattuaan, joka muuten ihan hukkui sulkien sisään ja jonka samettinauhaan hän oli kiinnittänyt paksun briljanttisormuksen. Makuuhuoneessa ynnä leveässä messinkikoristeisessa kaksoisvuoteessa, missä donna Gabriella nautti leskenlepoaan, samoinkuin suurella toalettipiirongilla, pesukaapeissa ja marmorisilla pesupöydillä vallitsi vielä täydellinen epäjärjestys, sellainen, jommoista tapaa joka napolilaisessa huoneessa pyhäaamusin, jolloin kaikki nousevat tavallista myöhemmin. Toalettipöydällä oli sikin sokin nahka- ja samettikoteloita, joissa donna Gabriella säilytti koristevarastoaan, sekä joukkoa valkoisia puurasioita, joiden kylkeen oli punaisella piirretty jotain lukuja. Donna Gabriella, joka lihavuutensa ja kureliivinsä tähden aina kärsi kovaa kuumuutta, löyhytteli itseään aivan tavallisella atlasviuhkalla, joka sentään oli kiinnitetty vyölle kaksinkertaisilla kultavitjoilla. Samassa ilmestyi sisätyttö Carminella huoneeseen. Hän oli jo kello kuudelta ollut aamumessussa, sillä hän oli erittäin hurskas, käytti aina mustaa pukua ja valkoista kaulaliinaa, niinkuin nunna, ja eli kaukana maailman huvituksista. Hän oli kalpea, vaitelias olento, jonka katse aina oli arka ja nöyrä, ahkeroitsi vain löytääkseen armon Herran edessä ja haukuttaissa päästi murtuneen huokauksen.

— Tuo tyttö vie minut vielä hautaan, vaikeroi donna Gabriella.

— Uskokaa huolenne ja murheenne Santa Chiaran taivaalliselle isälle, mumisi Carminella.

— Kyllä, mutta taivaallinen isä saisi olla siksi armollinen, että kääntäisi hänen päänsä paikoilleen, tokasi donna Gabriella, mutta sepä istuu vain kovemmassa kuin kallio.

— Se on meidän synteimme tähden, vastasi hurskas sisäpiika.

Sillävälin oli Chiarina astunut huoneestaan valmiiksi puettuna, hattu päässä, ja veti juuri käteensä vanhaa hansikasta. Hänen koko pukunsakin oli lopen kulunut, ja musta majavannahkalakki oli ollut käytännössä ainakin vuoden. Donna Gabriella silmäili tiukasti tytärpuoltaan ja rypisti kulmiaan:

— Miksi puit päällesi nuo vanhat?

— Eivät ne vielä niin vanhoja ole.

— Elä luulottele. Mikset ota vaaleata pukuasi ja keväthattua, jonka juuri olen sinulle teettänyt?

— Se on minulle hiukan väljä, puku nimittäin.

— Mitä vielä! Ja jos olisikin, niin mikset antanut korjata?

— Huomenna...

— Chiarina, mene muuttamaan puku yllesi, sanoi donna Gabriella.

— Nyt on jo myöhäistä.

— Kyllä minä odotan, mutta uusi puku pitää sinulla oleman, muutenkin ihmiset sanovat, että minä käytän sinua ryysyissä, kun olet tytärpuoleni.

— Kyllä kai. Jospa siinä olisi kaikki... mutisi Chiarina.

— Mitäs minusta muuta voidaan sanoa? Mistä minua panetellaan? Eivätkö ihmiset tiedä, mitä sinä minulle maksat? Eivätkö he tiedä, että uhraan viimeisen veripisarani pitääkseni ja pukeakseni sinua kuten ylhäistä naista?

— Viimeisen veripisaranne...? toisti Chiarina pilkallisesti.

Niin juuri, ja jollet sinä olisi kiittämätön hylky, laiska vetelys, kerjäläissikiö, samallainen kuin isäsi ja nähtävästi myöskin äitisi, joka lienee ollut puolipöhkö, niin — niin tunnustaisit sinäkin, että...

Nuoren tytön tummat kasvot tulivat tuhkanharmaiksi. Silmät säkenöivät ja hennot punaiset huulet vapisivat vihasta.

— Kuulkaa, donna Gabriella, hän sanoi hiljaa, kun te loukkaatte minua, niin sen minä kärsin, koska se on Jumalan tahto. Kun Te häpäisette isääni, niin täytyy minun sitäkin sietää, koska hän kerran teki sen tyhmyyden, että naimalla Teidät tahallansa valmisti itselleen helvetin maan päälle. Mutta jos luulette voivanne loukata ja häväistä hurskaan äitini muistoa, hänen, jonka rinnalla te ette ole kelvollinen suutelemaan maata, jota hänen jalkansa on astunut, niin, sanon sen Teille niin totta kuin tänään on juhlapäivä, sitä en kestä! Tekö kutsutte äitiäni kerjäläiseksi? Minä sanon Teille: hän oli signora, ymmärrättekö? Vaatteet, joita hän käytti, olivat rehellisesti ostettuja, ja hänen koristuksensa olivat perhekalleuksia. Kun hän lähti ulos, niin kaikkialta huudettiin: Jumala Teitä siunatkoon! Sellainen hän oli, ymmärrättekö? Ja millainen olette Te? Nousukas, entinen kerjäläinen. Te elätte köyhien rahoista, kiskotte satakaksikymmentä prosenttia lainoista. Teidän pukunne ovat varastetut ruhtinaan kamarineidiltä ja korunne ovat kotoisin omasta panttilainastostanne, ja jokainen ohikulkija kiroo kovaa sydäntänne. Älkää Te puhuko äidistäni, donna Gabriella. Hän vaeltaa autuuden mailla, mutta Teille on Jumala varta vasten luonut helvetin.

— Ja siksikö sinä et huoli uudesta puvustasi? kysyi donna Gabriella vihasta kähisevällä äänellä.

S.S. Apostolin kirkon lukkari soitti kolmatta kertaa kelloaan. Carminella kauhusta jäykkänä teki yhä ristinmerkkejä.

— Ei ole pakko sanoa, vastasi Chiarina itsepäisesti.

— Vai niin, mutta minäpä tiedän, mikset huoli, kirkasi pyylevä koronkiskuri. Rakastajasi on sinua kieltänyt!

— Entäpä jos olisikin, mitä sitten? kysyi Chiarina tiukasti.

— Mokomakin liitunaama, kalmanaama keuhkotautinen, ihan viimeisillään jakelee sinulle käskyjä ja on olevinaan mustasukkainen.

— No niin, ja mitä Te sitten tahdotte? kysyi Chiarina yhä kiihtyen.

— Että heti puet yllesi uuden puvun.

— Sitä en tee.

— Chiarina, älä saata minua hulluksi.

— Minun puolesta voitte mennä hullujen huoneeseen, vastasi tyttö ja aikoi palata huoneeseensa. Mutta donna Gabriella pidätti hänet ja löi häntä turpealla, punaiseen hansikkaaseen tungetulla kämmenellään molemmille korville, niin että muuan suuri kultarannerengas raapasi Chiarinan hentoa kaulaa, ja tyttö alkoi toivottomasti itkeä ja huutaa.

— Vaiti! riuskasi donna Gabriella käheällä, hillityllä äänellä.

— En ikänä, kirkui Chiarina täyttä kurkkua, niin että se kuului ympäri koko talon.

— Hiljaa, etkö tottele?

Mutta tyttö huusi ja vapisi, saatuaan ankaran hermokohtauksen, ikäänkuin kuristustaudissa. Alakerrassa oli donna Orsolina vastikään lukinnut käytävän ovet ja ajaen edellään lapsilaumaansa laski rahoja, joita tarvitsi maksaakseen kirkkotuolin.

— Menkää vain miehelle, tytöt, menkää, hän mutisi itsekseen, kyllä näette, kuinka siinä käy.

Samalla hän ponnisteli saadakseen lapset tottelemaan, ne kun kuuntelivat vain Chiarinan kirkumista eivätkä aikoneetkaan tulla kirkkoon. Rauhallisena nojaten puolisonsa don Alfonso Ranaudon käsivarteen ja lihavuutensa tähden myös toiselta puolen turvautuen sauvaan donna Peppina asteli alas rappusia ja pudisteli hiukan kaljupäätänsä, jota peitti moitteeton keväthattu, ainakin jo kuudetta vuotta käytännössä.

— Niin he myötäänsä elämöivät aamusta iltaan hän virkkoi naurahtaen.

— Tyttöjä pitää pöyhiä niinkuin villoja, tuumi don Alfonso, jolla aina oli sutkaus valmiina ja mielellään pisti paksua pilaa.

Toisesta kerroksesta asteli levollisemmin don Vincenzo Manetta, vasten tahtoaan eläkkeelle joutunut registraattori, käsikoukussaan aviopuolisonsa donna Elisabetta.

— Elisa, onko sulla rukouskirja?

— On kyllä.

— Mitä Chiarina huutaa?

— Äitipuoli kai on piiskannut.

— Jaa, jaa, nuoruus ja hulluus!

Kolmannessa kerroksessa olivat kaikki ylioppilaat, jotka asuivat vasemmalla, kokoontuneet pihanpuoleisiin ikkunoihin, ja oikealta ilmestyi sinne aamutossuissaan ja nutussaan englanninkielen opettaja, jota taivas oli siunannut viidellä enemmän tai vähemmän ijäkkäällä sisarella. Alhaalla pihassa rallatti prinsessa di Santobuonon kuski hiljakseen:

Papà non vuole — e mammà nemmeno, E come faremo? e come faremo?

[Sananmukaan: Isä ei tahdo, eikä äiti liioin, Kuinkas me teemme? Kuinkas me teemme? Suomentaja.]

ja tallipoika veti kimakalla äänellään täyttä kurkkua:

Ce vonno i denare — e nun i tenimmo, E comme facimmo? e comme facimmo?

[Sananmukaan: Me tarvitsemme rahaa, eikä ole yhtään, Mihin me ryhdymme? Mihin me ryhdymme? Suomentaja.]

Nyt donna Gabrieliakin päätti vihdoin lähteä messuun. Carminella, joka oli kietonut mustan tukkansa ympärille samanvärisen hunnun, seurasi äänetönnä emäntäänsä, joka mennessään koetti hiukan lieventää piirteidensä ankaruutta. Hän asteli rappusia alas eikä ollut kuulevinaan, kuinka Chiarina itki ja voihki telkiensä takana. Kun hän tuli pihalle, vaikenivat kaikki, jotka seisoivat ikkunoissa ja rappusilla, mutta hän itse vapisi raivosta, kun ei itku ja valitus enää kuulunut hänen korviinsa. Mutta hän tiesi myös, tiesipä liiankin hyvin, että englanninopettajan sisaret, nuo viisi vanhaa neitosta, kaikesta asiaankuuluvasta hymyilystään huolimatta — opettaja oli näet hänelle velkaa kaksisataa kaksikymmentä liraa, joiden korot pitivät sen miesparan niin ahtaalla, ettei pääoman maksamisesta voinut olla puhettakaan — että he tästä väkinäisestä hymystä huolimatta kuitenkin säälivät teljettyä tyttöparkaa, joka lattialla viruen surkeasti valitti julmaa kohtaloaan. Donna Gabriella tiesi hyvin, että kolmannen kerroksen ylioppilaat, jotka olivat pantanneet hänelle kelloja ja sormuksia, vain näön vuoksi tervehtivät häntä kunnioittavaisesti. Hän oli kyllä kuullut ensimmäisen kerroksen porrasvälillä, kuinka donna Peppina mutisi itsekseen:

— Sitä ihmisparkaa, ai, ai, sitä ihmisparkaa.

Ja alempana oli donna Elisabetta Manetta kysynyt mieheltään:

— Eikö sillä tytöllä ole minkäänlaista holhoojaa? johon don Vincenzo, lainoppinut ja nuhteeton tuomari, kuten hän juhlallisesti nimitti itseään, oli vastannut:

— Niin, Elisa-kulta, kyllä holhoojan todella pitäisi ryhtyä asiaan...

Vielä donna Gabriella oli huomannut, kuinka kuski ja tallipoika tirskuivat pihalla, ja hän tunsi itsessään, että häntä kaikki vihasivat ja halveksivat, mutta hänen tytärpuoltaan, jonka itku ja nyyhkytys häiritsi kevätaamun juhlallista rauhaa, vain sydämestä säälittiin. Vain donna Orsolina, joka eteisessä turhaan koetti pitää lapsilaumaansa koossa, vain hän tervehti donna Gabriellaa nöyrästi, melkein mairittelevasti; sen raukan oli joka synnytyksensä aikana täytynyt lisätä velkaansa donna Gabriellalle. Hänen koko pieni aarteistonsa, liinavaatteensa ja kirkkaat kattilansa olivat hyvässä säilössä donna Gabriellan lainastossa, ja tämä uhkasi alinomaa muuttaa kaikki rahaksi, mutta donna Orsolina parka ei koskaan kyennyt uusimaan panttilippuaan, niin tukala oli hänen taloudellinen tilansa. Siitä johtui, että hän tuon rasvaisen koronkiskurin edessä aina painoi päänsä alas ja tervehti vapisevalla äänellä. Mutta donna Gabriella aavisti, että tämänkin nöyrän muodon alle oli kätketty äänetön, epämääräinen viha, voimattoman sortoakärsivän ihmisen viha. Ja niinpä tuo kultaan ja jalokiviin kääriytynyt koronkiskuri tunsi suurta huojennusta, kun hän urkujen kumistessa astui kirkkoon ja siellä uskovaisten ympäröimänä polvistui vanhan kauniin pää-alttarin juureen. Donna Orsolina polvistuneena rukoili hartaasti, lapset soiton valtaamina polvistuivat hämillään hänen viereensä. Mutta don Vincenzo Manetta levitti lattialle raitaisen nenäliinan, laskeutui siihen toiselle polvelleen ja pää kepin ympäri ristittyjen käsien varassa tavan takaa supisi puolisolleen:

— Elisa, yksi isämeidän rukous kiirastulessa olevien sielujen puolesta.

— Minä luin jo sen.

— Elisa, yksi rukous Sant' Andrea Avellinolle rauhallisesta kuolemasta. [Pyhimys, joka messua lukiessaan äkkiä kuoli alttarin viereen. Suom. muist.]

— Luen sen oitis.

— Elisa, älä unohda kuuttakymmentä Gloriaa.

Donna Olimpia ja don Alfonso Ranaudo istuivat tyytyväisinä ja hymyilivät papin kumarruksille ja kuoripojille, jotka palveluksen aikana löyhyttelivät pyhää savua. Carminella kaikessa pyhyydessään laski rukousta nopeaan ja tasaisesti, niin että se sihisten tulvi hänen huuliltaan. Donna Gabriella oli ainoa koko kirkossa, jonka rukouksesta ei tullut mitään. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat hänen korunsa, rannerenkaansa, sormuksensa kiiltohansikkaiden alla sekä helmi- ja briljanttirenkaiden suloinen paino lihavissa korvissa. Levollisin sydämin ja varmoina toiset anoivat iloa ja tyydytystä tai rukoilivat huojennusta viattomain kärsimyksille. Kiukusta liekehtivän kiskurin ainoa tyydytys oli juvelikokoelman tavoin asettaa näkyville kaikki koristeensa, joiden jalokivissä näytti väreilevän verta ja kyyneliä, ja ylinnä näyttäytyä itse ilettävässä vastenmielisyydessään.

Sillaikaa Chiarina itki ja nyyhkytti kotona, maaten pitkänään telkiensä takana. Vähitellen hänen värinästä väsyneet hermonsa kuitenkin tyyntyivät. Hän nousi, järjesti pukunsa ja suori hiuksensa kädellään. Hän oli rakastettava kelpo lapsi, jolla oli ruskeahkot eloisat kasvot, harmaat, kirkkaat silmät ja mitä hienoimmat piirteet, tuntehikas, hermostunut olento, yhtä valmis itkuun ja nauruun, tahdonvoimaltaan voittamaton. Jo kymmenen minuutin kuluttua hän oli siksi rauhoittunut, että saattoi astua pienelle parvekkeelle, jommoinen joka kerroksesta ulkoni pihamaalle, johon läheinen palazzo Santobuono yhdellä tahollaan rajoittui, niin että molempien talojen asukkailla siinä oli yhteinen kaivo. Hän astui kaivolle kuin vettä noutaakseen. Mutta samassa ilmestyi muuan nuori mies vastapäätä olevaan akkunaan, joka juuri kaivon kohdalla, vietti pihamaalle. Parveke ja akkuna olivat yhtä korkealla, mutta välissä oli kaivo kaikkine vehkeineen, sankoineen ja vitjoineen, niin että vaikka kuinka olisi kurottanut, näytti mahdottomalta tarttua toistaan kädestä putoamatta kaivoon. Keskustelu sitävastoin kävi varsin hyvin laatuun. Paikka oli tosin sangen näkyvä, ja pihalta sekä portailta olisi hyvin voitu kuunnella heidän puhettaan. Mutta tällä kertaa kaikki olivat messussa, ja talossa vallitsi päästä päähän täydellinen hiljaisuus. Molemmat rakastavaiset katselivat ääneti toisiaan, mutta niin ilmehikkäästi, että se muistutti mitä hellintä tervehdystä. Kookas, vaalea nuorukainen puheli hiljaa, katsellen arasti ympärilleen, nuori, tumma tyttö sisäisen liikutuksen valtaamana hymyillen katsoi häntä silmiin.

— Etkö ole mennyt messuun? kysyi Giovannino.

— En, vastasi tyttö.

— Mikset?

— Ei haluttanut.

— Sano vain suoraan, donna Gabriella on kohdellut sinua pahoin.

— Ei toki.

— Sano minulle totuus, Chiarina, jatkoi toinen kiivaammin.

— Hiukan vain torailimme, virkkoi tyttö punastuen, osaamatta oikein valehdella.

— Mistä riitelitte?

— Siitä että rakastan sinua.

— Sinä siis minua rakastat, oikein todellisesti?

— Tiedäthän sinä sen, Giovannino.

— En minä mistään tiedä, kuiskasi toinen kuin epäillen.

— Tiedätkö, mitä tänään sanoin äitipuolelleni? huudahti tyttö äkkiä innostuen. Sanoin hänelle tuhatkertaisesti: Giovannino tai kuolema! Donna Gabriella ei voinut sietää sitä ja löi minua.

— Onko hän tehnyt sinulle pahaa? kysyi Giovannino vaaleten.

— Hiukan, mutta siitä en välitä, vastasi tyttö ylväästi.

— Clara parka, huokasi nuorukainen kuin itsekseen.

— Miksi säälit minua? Se on tarpeetonta! huudahti tyttö tunteidensa vallassa.

Sitten he vaikenivat. Avonaisesta kaivosta, jonka yli heidän nuoret päänsä kurottuivat, virtasi raikasta viileyttä, ympärillä kaikki oli hiljaa. Chiarina oli kavunnut märän nuorakasan päälle, ikäänkuin päästäkseen lähemmäksi armastaan. Pari kolme professorin sisarta oli näyttäytynyt akkunassa, mutta huomattuaan nuoren parin he olivat hymyillen poistuneet. Joku ylioppilas iski silmää kuin sanoakseen, että hän varsin hyvin ymmärsi asian ja tunsi myötätuntoa.

— Tällaista ei voi jatkua, sanoi äkkiä kaunis nuorukainen.

— Ei voi jatkua, säesti Chiarina kuin edellisen kaiku.

— Mutta mitä voimme tehdä?

— Voimme paeta yhdessä, sanoi nuori tyttö.

— Miksi? kysyi toinen rauhattomana.

— Mennäksemme naimisiin.

— Rahatonna?

— Rahatonna.

— Se olisi arveluttava alku, vastasin nuorukainen, ravistaen kaunista päätään, jonka piirteet ilmaisivat elämän ja sen vaarojen tuntemista.

— Jos me rakastamme toisiamme, ei meiltä puutu mitään. Rakastatko minua?

— Yli kaiken sinua rakastan.

— Silloin emme rahoja tarvitse. Paetkaamme!

— Ilman rahaa emme saa mitään aikaan.

— Sinä olet pelkuri, sanoi tyttö kiivastuen.

— Clara, rakkaani, lasket leikkiä, vastasi toinen nauraen.

— Sitä en tee. Sinä pelkäät, tarvitset rahaa, et tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Sinä olet pelkuri.

— Minä jumaloin sinua, Clara.

— Et.

— Minä jumaloin sinua, tiedät sen hyvin, Clara.

— Et.

— Vannon sieluni kautta: sinua jumaloin.

— Et.

Mutta kolmas »et» tuli jo paljon heikommin. Alistuen hän katsoi nuorukaista silmiin.

— Sinä olet oikeassa, hän sanoi.

— Miettikäämme jotain muuta keinoa, sillä tällaista ei voi jatkua, toisti nuorukainen uudelleen, ikäänkuin olemassaolon ajatus olisi häntä yhtä mittaa kiusannut.

— En tiedä mitään, Giovannino. Äitipuoleni on julma.

— Onko hän todellakin niin julma? Eikö olisi mitenkään mahdollista voittaa häntä puolellemme?

— Sitä en halua yrittää, sanoi Chiarina halveksivasti. — En voi nöyrtyä.

— Ei siinä ole mitään nöyrtymistä. Voisihan hän olla kuin oma äitisi.

— Jumala varjelkoon! huusi tyttö ristinmerkkejä tehden.

— Mikset ole koskaan sallinut, että puhuisin hänen kanssaan? jatkoi nuorukainen ajatuksiaan kehittäen. — Tahdotko, että puhun hänelle?

— Sillä et kuitenkaan mitään saavuta.

— Ken tietää!

— Hän on halpamainen nainen, jolle raha on kaikki kaikessa.

— Raha on varsin mukavaa — rakkauden jatkona, huomautti Giovannino.

— En luule hänen vielä koskaan ketään rakastaneen, vastasi Chiarina yhä vielä kiihtyneenä.

— Hän voisi rakastaa sinua, jos vain tahtoisit.

— Pitäisikö minun rakastaa häntä, kun hän minua lyö ja sitten telkee lukkojen taakse, ja jos hän nyt palaa ja tapaa meidät tästä, niin hän lyö minua uudelleen, sen saat nähdä.

— Siinä tapauksessa poistun.

— Ei, ei, Giovannino, pyysi tyttö, älä mene, oi, älä mene!

Ja hänen äänensä ja katseensa olivat niin kiihkeät, että nuorukainen rakkaudesta kalpeni.

— Ei hän vielä tule, puhui tyttö kuiskaten kääntämättä katsettaan armaastaan, ei hän vielä tule, ja mitä siitä, jos hän tulisikin?

— Anna minulle kätesi, Chiarina, sanoi nuorukainen kuin lumottuna.

— En voi, en ylety.

Tyttö kurottautui turhaan lähemmäksi.

— En voi, en voi, huusi hän melkein itkien. Mutta nuorukainen alkoi uudestaan:

— Clara, minä tahdon puhua äiti-puolesi kanssa.

— Ja mitä sanot hänelle, jollei hän heti aja sinua ulos?

— Saat nähdä, ettei hän aja minua ulos. En vielä tiedä, mitä sanon... tietysti sen, mikä on totta, että me rakastamme toisiamme...

— Ja että mieluummin kuolemme kuin eroomme, lisäsi tyttö lapsellisesti.

— Älä ajattele kuolemaa. Sanon hänelle, että olen köyhä, mutta ettei sinua kukaan voi enemmän ja syvemmin rakastaa kuin minä, ja että minä sinun rakkautesi avulla koetan voittaa kotoisen ahdinkoni, jossa nykyään elän.

— Hän on ilkeä, ei hän sinua usko.

— Minä tahdon kuitenkin koettaa, sanoi nuorukainen. En voi kauempaa nähdä sinun kärsivän, se kiusaa minua.

Ja ajatellen vain kovaonnista rakkauttaan he katselivat toisiaan silmiin. Sillä välin oli helluntaijumalanpalvelus kirkossa päättynyt. Prinsessa di Santobuonon tyhjät vaunut palasivat takaisin. Prinsessa oli lähtenyt kirkosta ennen muita ja noussut vaunuistaan via San Giovanni a Carbonaran palatsin luona. Kuski hyppäsi istuimeltaan, hymyili hiukan huomatessaan rakastuneet ja riisui sitten rauhallisesti virkapukunsa. Lähinnä järjestyksessä saapui herrasväki Manetta, entinen registraattori puolisonsa kanssa, jota hän hienosti kutsui nimellä rouvaseni. Hekin huomasivat rakastuneet, jotka nyt ääneti katselivat toisiaan.

— Elisa!

— Mikä on?

— Muistatkos, kun näimme toisemme Santa Maria Capua Veteressä?

— Muistan kyllä.

— Muistatko, Elisa, kuinka sinun oli ikävä lähteä sieltä?

— Muistan kyllä.

— Ja eikö sinusta sittemmin ole tuntunut varsin hyvältä Napolissa?

— On kyllä.

— Jumalalle kiitos, virkkoi kunnon registraattori.

Vähän hitaammin saapui nyt aviopari Ranaudo; he hymyilivät rakastuneille melkein isällisen hyväntahtoisesti.

— Korvapuustit eivät näytä auttaneen, naureskeli donna Peppina eteiseen päästyään.

— Matkan päästä ei paljoa rakastella, tokasi don Alfonso tunnetulla leikkisällä tavallaan.

Sillaikaa kuin Ranaudot ja Manettat astelivat rappusia ylös, ilmestyivät kolmannen kerroksen asukkaat vähitellen ikkunoihin ja parvekkeille. Mutta molemmat rakastuneet eivät mitään huomanneet, vaan katselivat yhä toisiaan silmiin.

— Sano minulle vielä kerran, Chiarina, että sinä minua rakastat.

— Kerranko vain? Ainahan minä sinua rakastan, ikuisesti.

— Anna kätesi, Clara.

Tyttö työnsi kaikki köydet yhteen kasaan siten paremmin ulottuakseen. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi pihaan Orsolina parka hoputtaen lapsilaumaansa eteenpäin, sillä hän tiesi, että donna Gabriella seurasi hänen kintereillään. Donna Orsolina silmäsi ylös ja huomasi rakastavaiset. Hän älysi vaaran, joka heitä lähestyi, ja ilostaan huolimatta hän yskäsi pari kertaa voimakkaasti heitä varottaakseen. Mutta nuo kaksi nuorta ihmistä olivat juuri päässeet niin pitkälle, että he kaikkein nähden keskellä ihaninta kevätaamua saattoivat koskettaa toinen toisensa sormia, ja nauttivat suunnattomasti tästä sallimuksen vaatimattomasta myötätunnosta; samalla alhaalla ja ympärillä ääneti hymyiltiin eikä oltu mitään näkevinään. Donna Gabriellakin oli tullut pihaan ja nähnyt kaikki. Mutta kaikkien noiden ihmisparkojen suopea vaitiolo, noiden ihmisten, jotka olivat vanhoja, sairaalloisia tai muuten onnettomia, heidän myötätuntoinen anteeksiantonsa voitti hänenkin kovan sydämensä, joka muuten ei voinut rukoilla eikä anteeksi antaa.